Syreenit tulivat Suomeen Viaporin kautta, josta ne levisivät kiitettävästi maamme jokaiseen kaupunkiin ja kirkonkylään. En tosin tiedä missä kulkee syreenien mahdollinen kasvun raja. Varsinkin kun ilmasto lämpenee ja jopa elintärkeät havumetsät ovat vaarassa siirtyä pohjoisemmaksi.
Jostain syystä syreenit paikallistuvat mielessäni venäläisten kasarmien ja upseerien valkoisten pitsihuviloiden liepeille. Ehkä se johtuu autonomian ajan kirjallisuudesta. Naapurin vanha syreeni kukkii nyt juuri sinipunaisena. Sataa. Valokuvaus ei nyt onnistu. Apteekkari Synnerberg toi luultavasti Turkuun ensimmäisen syreenipensaan 1720-luvulla. Viaporiin syreeni tuli Ranskasta Versaillesista ja sen toi itse Augutin Ehrensvärd 1750-luvulla. Syreeni on ollut yleinen koristepensas Euroopassa ja Aasiassa. Suomessa oleva syreeni on yleensä pihasyreeneitä. Sen värit ovat retuliini tai valkoinen. Taata Sillanpää oli hyvinkin syreenikirjailija. Ja Laila Hietamies samoin.
Sateisena iltana, kun ulkona kukkii syreeni, kuolema tunkeutuu ajatuksiini.
Chopin soi täyttäen huoneen. Ajattelen elämän rajallisuutta, sillä kukaan ei ole ikuinen ja elämä on valmistautumista kuolemaan. Kuolemaan valmistautuminen on ihmisillä ajallisesti erilainen. Ajassa oleminen on paradoksi. Elämme kuin olisimme täällä aina ja haalimme maallista hyvää ja varallisuutta kykyjemme mukaan. Kuolemassa ihmiset ovat tasa-arvoisia, ainoastaan puitteet ovat toisilla komeammat. Maalliset puitteet ovat täällä eläviä varten, iäisyydessä (luultavasti) ei ole lavasteita, eikä teeskentelijöitä.
(En tee kuolemaa juuri nyt. Ette pääse kusemaan haudalleni ainakaan vielä.)
Turussa sataa. +9 astetta. Tuulee kohtalaisesti.
"Yleensä Urpona kylvetään uudella vastalla", sanoi äitini. Nyt ei kylvetty koska koivut ovat vasta hiirenkorvalla.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment