Saatuja kirjoja

Anna Ahmatovan Fontankan talossa on kaunis lukuelämys. Siinä on mielenkiintoisia kuvia.
Kirja käsittelee aikaa Fontankan talossa, Anna Ahmatovan eläessä siellä toisen aviomiehensä Gumiljovin kanssa. Keskeisimpiä runoja on myös mukana.

Suojaton sydämeni kylmeni,
mutta kevein askelin lähdin.
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni.

(suom. M-L Mikkola)

Tämi ikoni kirja sisältää Itä-Karjalaisia ikoneita. Ikonit ovat vanhoja ja patinoituneita, niistä ei saa kuvia näkyviksi. Ostin kirjan Brinkkalan kirjakaupasta Vanhalta Suurtorilta. Samoin kuin Autonomian ajan historiankin. Myöhemmin kävin samaisessa kirjakaupassa ja jätin kaupat tekemättä. Totesin että meilläkin on kirjoja ihan tarpeeksi. Eivät ole oikein palvelualan ihmisiä nämä ohuet ja terävänenäiset henkilöt. Se herra jhoka tuli moikkaamaan minua sinne olisi kyllä ollut potenitiaalinen ostaja. Ilmeisesti oli liian rennot vaatteet ja kansainvälinen käytös.

Eilen katsoin Jari Halosen Aleksis Kiven elämästä kertovan elokuvan. Se herätti tunteet eloon. Suomenruotsalaiset yläluokan omistajat ja kulttuurin omijat uskoivat todella että Suomen kansa ja suomen kieli ovat samaa alkeellista ja lapsellista tasoa kuin Runebergin runoissa on.

Snellman ei todellakaan tarvinnut Suomea ja suomalaisia muuhun kuin omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Kulttuurista hän ei ymmärtänyt paljoakaan. Hegeliläinen filosofia oli hänen ohjenuoransa. Tampereen Steiner-seminaarissa 1980 luvulla Snellmanin jälkeläinen Kaisu Virkkunen jakoi opiskelijoita vuohiin ja lampaisiin riippuen heidän maantieteisestä syntymäpaikastaan. Suomenruotsalaiset olivat huipulla, länsisuomalaiset keskiössä ja joku itäsuomalainen jossakin pohjalla. Siinä sitä piikiteltiin kielestä, murteista ja älyllisestä tietoisuudesta. Tämän päivän tietoisuudessa moinen rotujako olisi rasistista.

Autonomian aika oli rauhan aikaa. Aleksis Kivi oli jyrä joka jyräsi tien graniitin läpi suomalaiselle kirjallisuudelle. Nyt ei kukaan uskalla edes väittää ettei suomenkielellä voi kirjoittaa runoja.