Parempi kuolla kuin kitua

Mateli (Magdaleena) Kuivalainen syntyi Ilomantsin Huhuksessa 8. toukokuuta 1771 Ruotsinvallan aikana, ja kuoli 29. joulukuuta 1846 Venäjän tsaarin alaisessa autonomian ajan Suomessa. Hänet haudattiin 6. tammikuuta 1847. En usko että kuninkaat tai tsaari vaikuttivat paljoakaan Matelin elämään.

Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika Kuivalainen (s. 1741) ja Valpuri Matintytär Muroke, Tohmajärven Oskolasta. Äidin suku oli tullut Virosta pakolaisina Suomeen. Tuohon aikaan Virossa oli ollut levotonta ja jostain syystä ryhmä pakolaisia tuli Tohmajärvelle. Tällä selitettiin jälkeläisten tummahipiäisyyttä. Hänen virolainen sukunimensä oli Markain, mutta suomeksi nimi muuttui Muroke nimeksi. Matelilla on muutama runo joissa hän käsittelee erilaisen ulkonäön roblematiikkaa. Hän oli pieni, tummaihoinen ja kaita. Tuon ajan naisihanne oli kansan keskuudessa roteva työihminen lähinnä. Vierasmaalainen tausta ei varmaankaan liene ollut eduksi tuonakaan aikana. Siitarin talosta eivät tytöt lähteneet piioiksi, vaan he olivat kotona naimisiin menoonsa asti. Mateli oli perheen yhdestätoista lapsesta kuudes.

Mateli solmi avioliiton 21-vuotiaana Tokrajärveläisen talonpojan Pietari (Pekka) Antinpoika Ikosen kanssa 9.huhtikuuta 1793. Avioliitto oli Pekalle toinen. He asuivat ensin Tokrajärvellä, Pekan kotitalossa, mutta Mateli ei halunnut olla appelassa, koska nämä olivat häijyjä hänelle. Ikävä kyllä Pekka oli nahjusmainen ja he joutuivat olemaan jonkin aikaa sukulaisten nurkissa loisina.



1797 he muuttivat Matelin entiseen kotitaloon Siitariin, joka oli mennyt konkurssiin ja Pekan isä oli lunastanut talon. Matelin isä oli kuollut ja uusi omistaja ajoi Matelin äidin kerjuulle, koska tämä ei suostunut Ikosen vanhan isännän "seksiorjaksi". Tekoa paheksuttiin julkisesti, mutta Mateli ei voinut asialle mitään. Hänen elämänsä trauma oli, ettei enää koskaan tavannut äitiään. Toinen asia, joka vaivasi hänen mieltään oli Reeta siskon karkaaminen erään Shemeikan mukaan. Hänestäkään ei kuultu sen jälkeen mitään.

Mataleenan äiti Valpuri osasi lukea ja hänen tiedetään olleen monella tavalla luova ihminen. Hän piti tärkeänä että myös kaikki lapseensa oppivat lukemaan. Epäilemättä taiteellisuus tuli Valpurin suvusta. Valpuri osasi myös loitsuta, parantaa ja oli iloinen ja suurpiirteinen ihmisten vioille. Matelin isä oli uskovainen ja totinen. Hän ei sietänyt viinaa, ei tansseja. Tytöt pysyivät kotona ja pelkäsivät jäävänsä vanhoiksipiioiksi.

Matelin perheessä ja suvussa näyttäisi olevan kaksijakoinen elämänasenne. Isän puolelta tuli karu arkipäivän usko ja luterilainen ahdasmielisyys. Tämä suuntaus näkyy myöhemmin suvun pappien piirissä. Matelin äidin elämän asenne on näkyvissä taiteen alueilla ja suvun tavallisten ihmisten selviytymistarinoina ajan melskeissä. Tämän tästä törmään Matelin lauseisiin Ilomantsissa ollessani. Esimerkiksi "Parempi kuolla kun kittuu". Valpuri joutui aikoinaan jalkapuuhun kirkomäelle. Häntä epäiltiin noidaksi, koska hän oli loitsinut väärässä paikassa, tai väärien henkilöiden kuullen. Mateli pelkäsi samaa kohtaloa, mutta niin monet olivat riippuvaisia hänen parantajan taidoistaan, ettei hän koskaan sinne joutunut.

He saivat yksitoista lasta, joista viisi kuoli lapsena. Lisäksi heillä oli kaksi lasta Pekan ensimmäisestä avioliitosta. He eivät olleet nerokkaita talonpitäjiä ja lisäksi Matelilla oli luovan ihmisen vaikeuksia toimia yhteisössä. Parempi olisi kyllä sanoa että muut olivat vaikeuksissa hänen kanssaan. Mateli lauloi runoja, loitsi, paransi ja tunsi yrttien salat. Hän osasi seisauttaa myös veren. Niin kovaa kuin elämä olikin, oli Siitarin aika Matelin parasta aikaa elämänsä aikana.

1820 he muuttivat erinäisten tapahtumien jälkeen Kontiovaaraan, Jaanisvaaran talon maille torppareiksi.

Pekka kuoli 1832. Matelista tuli nyt täysin oma toimija. Hänen nuorin lapsensa Liisa asui Matelin luona tämän kuolemaan asti. Liisa oli lahjakas lapsi, joka sairasti epilepsiaa eli Jumalantautia, kuten sitä siihen aikaan kutsuttiin. Hän oli kummajainen ajassaan, kuten oli äitinsäkin.