Aikamatka sinne ja takaisin

Vanhassa Valamossa on menneen ajan henkäys. Tuoksut ja yleisilme toivat mieleen lapsuuteni maiseman. Olin kotonani tässä maisemassa ja sitten en ollut. Jokin veti minua toiseen aikaan ja teki levottomaksi. Ymmärrän hyvin myös vanhan ihmisen mielen muutoksen matkan seurauksena. Vanhus oli ikään kuin pois tolaltaan heti Ruskealan ohitettuamme. Tavallisesti niin vilkas ja puhelias ihminen muuttui vaiteliaaksi ja pelokkaaksi.

Kotiin paluumme seuraavana aamuna vaitelias vanhus sanoi miehensä haavoittuneen sodassa jossakin Sortavalan lähellä. Sota oli läsnä jollakin tavalla jokisessa kodissa sodan jälkeen, halusimme tai emme. Me kaikki sodan aikana, tai sodan jälkeen syntyneet olemme sotilaiden lapsia. Sota-ajan muistot korostuvat vanhetessa, sillä ne jotka olivat nuoria silloin, alkavat elää nyt nuoruuttaan uusiksi muistinsa kautta. Itse olen syntynyt viisikymmentä luvulla ja pelkään partisaaneja. Lapsena olin kuullut tositarinoita partisaaneista ja elokuvien romantisoidut kuvat heistä saavat vihaiseksi. Sodasta ja partisaaneista on romantiikka kaukana.


Aisteista kaikkein vahvin muistin kannalta lienee hajuaisti. Tuoksut saavat aikaan muistojen aktivoitumisen, tuoksut liittyvät johonkin minulle tärkeään tapahtuneeseen.

Meistä monet matkustavat mennyttä aikaa etsimään. Kaikilla on sielunsa pohjalla kuva menetetystä maasta, toisilla jopa menetetystä kielestä. Muistot ovat tosia, mutta aika on toinen. Olen ruvennut ajattelemaan että vanhaksi tultuaan voi sukkuloida ajassa sinne ja takaisin mielentilansa mukaan.