Vinkaran vaaralta voi taas katsella Koiteretta. Aikoinaan istutetut koivikot pakettipeltojen päälle ovat kaadetut. Tämä on hyvä asia. Eilen kiipesimme vaaran laelle ja ihastelimme maisemaa kuulaan kauniissa syyssäässä. Ruska ei ole vielä palavimmallaan sillä lämpöä on riittänyt, eikä pakkanen ole pannut.
Historiasta sen verran että Vinkaran Hämäläiset eivät ole olleet paikan ensimmäiset asukkaat. Luultavasti saamelaiset ovat eläneet täällä ja siirtyneet sitten pohjoiseen. Ketä siinä välissä asui, ei ole tietoa. Hämäläist tulivat tänne 1900- luvun alussa. Alkuperäinen talo on nyt vajoamassa unhon yöhön, se on korjauskelvoton. Alkujaan talo oli kaksiosainen rajakarjalainen talo jossa oli kuja välissä. Toinen pääty on nyt alenpana, se on peruskorjattu ja entisöity (yhden) osaavan veljeni toimesta.
Talo jossa kirjoitan tätä, on mäen alla oleva isäni rakentama talo noin kuusikummentä vuotta sitten. Yksi veljistäni syntyi uuteen taloon, lauantaina juhlimme hänen 60-vuotis juhliaan hänen mökillään. Äitini muisti että kun muutimme uuteen taloon mäen alle, niin Hanna mummo meni vinttiin itkemään ja Tepsu koira ulvoi niin että rauhoittui vasta kun se talutettiin meille. Se oli vanha ruskenpunainen pystykorva ja se kuoli luonnollisen kuoleman vanhuuteen monen vuoden päästä. Sillä oli harmaata viiksissä ja päälaella.
Tällä vaaralla ovat asuneet Marit, Martat, Hannat, Elmat ja Mairet miniöinä ja emäntinä. Elämä on ollut varmaan moni-ilmeistä ja haastavaakin joskus. Yksi on varmaa että työtä ei puuttunut. Miehet olivat karuja ja luotettavia ja leivänsyrjässä pysyttiin. Hanna mummo mainitse kerran että hän olisi haaveillut veneessä kauniina kesäiltana kaislikossa, ukki ei haaveillut, joten haaveilut saivat jäädä.
Aurinko paistaa, hellassa palaa tuli ja hellalla porisee ruokapata. Elämä on yksinkertaista ja mukavaa.
No comments:
Post a Comment