Eräässä luostarissa munkki istutti vuoren laelle kuivuneen puun. Hän pyysi yhtä munkkia kastelemaan joka päivä puun. Munkki lähti jokisena aamuna vesisankot mukanaan ja kasteli puun. Matka kesti niin kauan että hän saapui luostariin takaisin vasta illalla. Tätä jatkui kolme vuotta. Sitten puu teki ensimmäiset silmunsa.
Tarkovskin elokuva Uhri alkaa siten että isoisä ja poika istuttavat japanilaisen puun näköistä kuivaa puuta rannalla. Isoisä kertoo pojalle tarinan munkista ja kuivasta puusta vuoren huipulla. Elokuva loppuu siten että poika makaa puun juurella ja odottaa lehtien puhkeamista. Lopuksi hän sanoo: Alussa oli sana. Isä miksi? Hän puhui ensimmäisen lauseensa. Siihen asti hän oli ollut sanaton.
Ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen väliin mahtui kokonainen elämä. Tämäkään elokuva ei ole nopea ja helppo, se on viipyilevä. Hiljaisuus puhuu enemmän kuin sanat. Huoneet ovat yksinkertaisen kauniit ja Marian huoneessa, vanhan kirkon takana, mystisyys ja pysähtynyt aika synnyttävät valon kokemuksen. Iäisyyden koskettava kaipuu on läsnä.
Minusta huumoria ei pidä unohtaa Tarkovskin elokuvia katsellessa. Kyllä sitä sieltä löytyy. Mitä useammin Tarkovskin elokuvia katsoo, sitä vähemmän välittää siitä että pitäisi istua kuin kirkossa. Mieli kyllä puhdistuu kuin olisi ollut ripillä.
Alitajunta tekee loput. Siksi analysoiminen kannattaa jättää tuonnemmaksi, mikäli analyysiä ylipäätään pitää tehdä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment