Istuimme vanhan puusängyn kannen päällä. Valokuvaaja sytytti päänsä yläpuolelle kirkkaasti palavan paperin. Sitten hän otti kuvan. Kuva on edelleenkin tallella äitini kansioissa. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni valokuvaukseen. Olin siis olemassa, sillä valokuva todisti sen. Joskus olin kyllä vahvasti epäillyt olemassa oloana; tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Kerran yksi poika heitti minua kivellä päähän ja sain kuhmun korvani taakse. Tunsin silloinkin olevani olemassa. Korvanlehti sojotti oudosti koko päivän. En kertonut siitä kenellekään, sillä en uskonut sen kiinnostavan ketään.
Valokuvista näen että eräällä esiäideistäni oli madonnan hymy. Yleensä vanhoissa valokuvissa oltiin totisia ja vanhannäköisiä. Vaatetus oli näköjään mustan voittoista ja ilmeet tuikeita. Hääpari ei pahemmin erottunut vieraiden joukosta. Pitääkö paikkansa että morsian pukeutui satavuotta sitten mustaan häissään. Aivan kuin ensimmäisiin hautajaisiinsa.
Muistan oudon tapahtuman venerannassa: Kaksi miestä on moottoriveneellä lähdössä häihin jonnekin järven taakse. Nainen kahlaa pyhäleninkinsä helmoja kannatellen järvessä. Toinen miehistä heittää korkokengät rannalle. Vene katoaa saaren taakse. Nainen seisoo vedessä liikkumatta, leningin helmat kelluvat ympärillä. Sitten hänet viedään pois.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment