Hiljaisesta talosta IX

Eilen illalla keksin työntää kakluuniin paksuhkon poppelipölkyn. Laitoin ympärille pilkkeitä ja pieniä puita ja toivoin pölkyn palavan vaivattomasti. Pölkky sihisi iloisen roihun keskellä ja oli lopulta ainoa jääräpää hiilikasan keskellä. Onneksi olin lainannut, tai löytänyt viimeisimmän Fred Vargasin dekkarin Normandialainen tapaus, joten luin sitä ja suljin pellit puolen yön jälkeen. Fred Vargas on suosikkini dekkaristien joukossa.

Yöllä oli ollut pakkasta taas, mutta meillä on lämmintä ja mukavaa.

Rooman uusi Paavi tuntuu ihan sukulaiselta, kun kuuntelee median juttuja. On vaatimaton, inhoaa uraohjuspappeja ja elää vaatimattomasti. No, se toinen puoli onkin sitten arvoitus. 1960-luvun lopulla olin hyvin nuori ja olin innostunut vapautuksen teologiasta. Jesuiittojen suuntaus sekin oli.

Erosin luterilaisesta kirkosta ja olin kauan kirkoton. Sitten tapahtui outo asia ja liityin ortodokseihin. En usko ilmestyksiin, mutta merkityksellistä se kyllä oli. Ei siitä katastrofia tullu. Opin lähes kaiken "seisovavesi-seurakunnan yhteisöllisyydestä." Olen sanonut aikaisemminkin etten pidä henkilöistä jotka osaavat sanoa Haista paska niin fiksusti että sitä alkaa pitää kohteliaisuutena.

Mietin juuri että kuka ruokkii nälkäiset ja köyhät, joita tuntuu olevan yhä enemmän ja enemmän. Erään tavaratalon edessä vanha romani oli vyöttänyt itsensä peittoihin, vain mukia pitävä käsi näkyi ja kaksi silmää. Minulla ei ollut kolikoita annettavaksi.

Tässä ajassa on jotain hyvin lohdutonta ja kovaa.