Turkulaisia ei kiinnosta Viipuri, eikä rajantakainen historia. Sellainen ei sovi kustannusimagoomme. Näin vastasi erään turkulaisen kustantamon jäsen aikoinaan yhdelle käsikirjoituksen tarjoajalle. Kyseinen yliopiston tukema kustantamo on nyt jo kuollut. Lausuma kuvastaa turkulaista rajoittuneisuutta yleensäkin. Historia loppuu Halikon takana.
Viipurin menneisyys ja nykypäivä ovat mielenkiintoinen tutkailun kohde. Olen lukenut kyseisen käsikirjoituksen ja kuunnellut tekijän puhetta. Kirjoittajan luomat kuvat synnyttävät uusia kuvia. Pieni tyttö vaeltaa Viipurissa; istuu torin laidan kivetyksellä ja syö jäätelöä sillä aikaa kun perheen taloudenhoitaja tekee ruokaostoksia. Hän näkee kansainvälisen kaupungin tapahtumia. Myöhemmin hän eksyy dominikaanimunkkien luostariin ja nukahtaa messun aikana kirkkoon josta vanha munkki saattaa hänet kotiovelle. Maailma on mielenkiintoinen ja Viipurissa ei tarvinnut pelätä.
Sitten on poliittinen ja kulttuurinen, monikulttuurinen, Viipuri. Kirjailija äiti ja yksi Suomen ensimmäisiä naispoliitikkoja oleva isoäiti ja hänen naisverkostonsa. Isöäiti kuului Viipurin teatterilautakuntaan ja näytteli myös itsekin harratelija- teatterissa.
Kun sota loppui, hänen ainoa toiveensa oli palata Viipuriin. Tämä toive toteutui vähän ennen kuolemaansa. Kysyin että miten oikein kestit nähdä vanhan kulttuurikotisi Torkkelin kadulla? Sanoi päässeensä entiseen lastenhuoneeseen. Kaikki muut huoneet oli jaettu eri asukkaille. Mutta Viipurin hengen hän oli tunnistanut.
Koko loppuelämänsä hän etsi "Torkkelin kadun kotia".