Kerjäläinen kirkon portilla

Eilen illalla poistuessani kirkosta kävelin kirkon portista kadulle ja äkkiä pysähdyin: kuului itkuista, valittavaa puhetta, kuin resitointia. Käännyin takaisin ja huomasin pienen, kuluneen romanian mustalaisiin kuuluvan naisen istumassa rautaportin takana. Hänen kätensä oli kerjääjän asennossa. Ajattelin ensin länsimaisen ihmisen rationaaliseen tapaan että huijari se siinä kerjää ties minkä mafian käskystä. Sitten ajattein että menköön syteen tai saveen, annoin vaatimattoman roponi. Naisen huuteli siunauksia perääni.

Kävelin Teatterisillalle katsomaan jäiden lähtöä. Jäät olivat panttaantuneet isoiksi röykkiöiksi sillan molemmin puolin. Yläjuoksulla vesi oli noussut kävelytielle. Isokoskelo, koiras, sukelteli vapaassa vedessä. Tulevatkohan Simo ja Siiri, kaksi valkoista joutsenta tänä keväänä Aurajokeen muutamaksi viikoksi.


Kirkossa kaipasin muutamia henkilöitä. Kaikilla meillä on omat piinamme ja ristimme. Mistä ihmeestä näin pieneen seurakuntaan on eksynyt niin paljon erityisyyttä yhteisöllisyyden sijaan. Ovatko ne välttämättä erillisiä asioita; yhteisöllisyys ja erityisyys. Taiteilijat, kirjailijat ja syrjäytetyt (hulluista puhumattakaan) ovat lähes aina ulkopuolisia vähän joka paikassa.