Harmaan sävyinen aamu. Pakkasta pari astetta, lunta ei nimeksikään. Merkillinen ilmiö että pikku pakkasesta on tullut pakkanen. Lapsena paukkuivat pakkaset ja lunta oli riittävästi. Sudet ulvoivat ja hiihdettiin kouluun hame päällä. Sormia paleli ja varpaita nipisteli. Siinä sitä oppi olemaan valittamatta, sillä kaikkia paleli taspuolisesti talvella. Tuvissa jäätyivät vesikorvot ovenpielissä. Hometta ei näissä tuvissa ollut. Ikkunoissa oli kuurankukkia.
Isäni puoleinen suku on käynyt pieneksi. Viime lauantaina siunattiin isäni sisko Anja haudanlepoon. (En ollut läsnä) Hän oli äitinsä tapaan hyvin sydämellinen ihminen. Enää on nuorin sisko jäljellä. Ne olivat kuulemma hyvin lämminhenkiset ja kauniit hautajaiset. Ei mitään jäykkää puheenpönötystä, vaan juttelua ja muisteluita. Koitere-valssi laulettiin kuulemma myös.
1950-1960 luvuilla vielä heimokunta kokoontui kaikkiin juhliin ja ihan muutenkin yhteen, oli vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen ajatellut että hyvinvoinnin lisäännyttyä välimatka ihmisten välillä on kasvanut suhteettomasti muutenkin kuin kilometreissä. En silti usko että vanhaan palaaminen ratkaisisi yksinäisyyden ongelmaa.
Maailma on täynnä tajuamattomia puheita ja tekoja nykyään.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment