Nälkäännäännyttämisen julma keino

Nälkäännäännyttäminen on yksi tapa rangaista hitaalla ja kärsimyksiä tuottavalla kuolemalla. Tätä tapaa on käytetty tietoisesti kautta historian. Suomen 1918 tapahtumien valkoisten pystyttämillä vankileireillä kuoli hitaasti kituen nälkään ja tauteihin 12.000 - 14.000 ihmistä. Heidät haudattiin joukkohautoihin, erityistapauksissa tehtiin myönnytyksiä ja vainaja annettiin omaisten haudattavaksi. Toisin kuin väitettiin, Suomen nälänhätä oli tuolloin hyvinkin keinotekoinen ilmiö. Ruokaa olisi ollut poistaa nälkä, mutta se nyt vain meni muualle. Vankileireihin omaisten lähettämät ruokapaketit katosivat matkalla, eivätkä siten tavoittaneet nälkäänkuolevia vankeja. Vankien näännyttäminen oli suunnitelmallista ja julmaa.

Luen taas Eva Weaverin kirjaa Jacobin takki. Siinä kirjan päähenkilö tekee pienenä poikana saman huomion Varsivan ghetossa. Hän pääsi nukketeatterinsa kanssa kaupungin kielletyille kaduille jossa oli siistiä, vaurasta ja ruokaa riittävästi. Gheton elämä oli sen ruma kääntöpuoli, siellä näännytettiin nälkään juutalaisia ihan tietoisesti.

Mitenkähän tämän päivän Suomen ruokakassi ja leipäjonot asettuvat tässä nälällä näännyttämisen kuviossa. En usko että väliaikaiseksi tarkoitettu operaatio ruokakassi poistuu katukuvasta häiritsemästä keskiluokan päiväunta pitkään aikaan, mutta siitä unesta voi tulla painajainen jos eriarvoistuminen jatkuu vielä kauan. Osalla kansaa on varaa terveelliseen eliittiruokaan, laihuuteen ilman nälkiintymisen vaaraa. Ruokakassikansa taas keskittyy hengissäselviämiseen jatkuvan köyhyyden kierteessä. Kristillinen yksinkertaisen ruoan nauttiminen on heidän kohdallaan totta. Nämä ihmiset tuskin kelpaavat erään ostodoksikirkon toiveseurakuntalaisiksi. Kristillinen rakkaus on käynyt valikoivaksi ja elitistiseksi. He eivät anna paitaansa palelevalle, eivätkä ruokaa nälkäiselle. Jumala ei vastaa ihmisen teoista taivaassa, ihminen vastaa tekemiseistään ihan itse.

Turussa +0,3 höttölunta maassa.