Katsoin yöllä ranskalaisen vastarintaelokuvan Hiljaiset sankarit. Se elokuva on yksi suosikeistani.
Yövalvomiset eivät ole minun juttuni. Heräsin lumenvalkoiseen aamuun. Valkoisen lumen valo tekee "hulluksi," ja, jos aurinko paistaisi olisin puolisokea heijasteista. Tunnen itseni Aina Inkeri Ankeiseksi juuri nyt. Tuossa sketsihahmossa on jotain hyvin traakista ja syvällekäyvää. Ja toisaalta se panee naurattamaan.
Leikimme veljeni kanssa lapsena Pilvin isän kanssa. Silloin oli talon pihalla korkeat sahapukit ( Olivatko ne keorkeat, minun näkökulmastani olivat) joiden päällä pojat istuivat palikat kädessä ja ajoiva moottoriveneillä kylälle. Minä en päässyt sinne koska akkoja ei huolittu. Se oli tarkkaa puuhaa. Piti hiljentää Kivisalmen kohdalla koska oli kivikkoa ja sitten oli se Rosvokivi joka oli kavala, ja noloa oli jos siihen törmäsi. Se oli rytmillisesti osuvaa palikointia sanoivat moottorimiehet. Sanottakoon nyt sekin etten ole aikaisemmin Putousta katsonut. Nyt katsoin kun sukulainen kertoi että...
Illalla tulee Hiljainen todistaja. Se on ehdoton suosikkini sarjojen joukossa.
Ulkona on nollakeli. Valkoista ja lumista.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment