Lokakuun 9. päivä

Nykyinen sukunimeni on Tikkanen. En ole koskaan pitänyt siitä nimestä. Itse asiassa sillä nimellä ei ole miehelleni mitään omaa, paitsi traumat. Se on isäpuolen nimi. Anoppini oli vihassaan laittanut lapset isäpuolen nimelle.(Ei ole lajissaan ainoa) Oikea nimi oli Svegin ja muunnelmat. Toinen lapsistani vaihtoi nimensä heti kun voi isoisänsä nimeksi. Anoppi suuttui ja rupesi ilkeäksi. Hän oli kokenut eronneeseen naiseen kohdistuneiden loukkausten koko kirjon sodanjälkeisessä Turussa. Uusi mies teki hänestä kunniallisen naisen, jopa uskovaiset lakkasivat lyömästä Raamatulla päähän ja huorittelemasta; he tervehtivät kadulla. Hinta täsätä kunniallisuudesta oli kova. Anoppini olisi pitänyt käydä koulua ja opiskella, se ei vain ollut mahdollista hänen nuoruudessaan, mikä aiheutti katkeruutta hänessä.

Joskus ajattelen että nimi voi olla toiselle lottovoitto, toiselle se voi olla kirous.

Jos joku väittää että perheessä lapset ovat tasa-arvoisia, niin erehtyy pahasti. Steineristit selittävät että lasta pitää ymmäsrtää hänen omasta erityisyysestään käsin. Miten moni vanhempi on kyvykäs tunnistamaan lapsessa olevan erityisyyden. Jos perheessä on viisi lasta, jatkuvia rahahuolia ja köyhyyttä sekä ahdistavaa mustasukkaisuutta, niin luultavasti erityistuntemus jää tapahtumatta. Sinänsä arvokas näkökanta kasvattajille, vahinko vain että se jää etuoikeutettujen oikeudeksi.

Turkulaisissa kusipääkulttuuripiireissä ei pahemmin ole ymmärretty runoilijoita jotka ovat elättäneet itsensä työllä 16 vuotiaasta lähtien itse ja kouluttautuneet ihan itse ilman papn avustusta. Taka vuosina se oli mahdollista tuo itsensä elättäminen työllä, tänä päivänä se ei ole; käsitys työstä on kokenut inflaation. Aatteellinen duunariluokka on katoava luonnonvara. En uskalla edes ajatella mitä aatteellisuuden tilalle sikiää.

Ystävämme Maru kertoi esimerkin miten tasa-arvo saa luulemaan ja luottamaan. Hän oli aina käsittänyt että yliopistolla kaikki ovat tasa-arvoisia toisiinsa nähden toimijoina. Hän todella syhtautui työkavereihinsa kuin ihmisiin ja kunnioittaen heidän autonomiaansa. Miespuolinen eronnut työkaveri pyysi häntä kotiinsa käymaan keskellä päivää. He menivät asuntoon ja mies esitteli mielenkiintoisia asioita. Erityisesti Maru muisti körttirovastin lakin joka oli naulakon päällä aivan kuin isä olisi käymässä jossakin ja saattaisi saapua koska tahansa. Sitten oli yläkerta jonka rappusilla alkoivat soida hälytyskellot. Mies kehui makuuhuoneesta avautuvaa näköalaa. Maru sanoi että hän laskeutui portaat alas ja ajatteli miten selviytyä menettämättä kasvojaan. Samaa taisi ajatella mies. Hän tajusi erehtyneensä ja oli hyvin vaivautunut ja halusi kyyditä hänet takaisin. Matkalla puhuimme saksalaisesta aaterunoudesta sivistyneesti.

Tämän yliopistomiehen kunniaksi on sanottava ettei hän koskaan leuhkinut naisjutuillaan. Maru kysyi että olinko kuullut "juttuja". En todellakaan ollut ja totesimme että tämä mies oli herrasmies oikeasti. Harvinaista yliopistolla.