Eksistentiaalinen laulu ei sammuta sielun paloa: runoilijan rakkaus

Aamulla satoi kun kävelimme "rottapolkua" kirjastoon Anna Ahmatova - juhlaseminaariin. Mietin että: Sataako usein Anna Ahmatovan haudalle? Sade on pyhää ja siunaavaa ja uutta luovaa. Anna Ahmatova oli eksistentialistinen käsitys rakkauteen: rakkaus, uusi ajattelutapa, runoilijan rakkaus. Eksistentiaalinen laulu ei sammuta sielunpaloa, mikä taas luo runoa.
Sanoi Marja-Leena Mikkola esitelmänsä aluksi.

Minulle Anna Ahmatova on Venäjän 1900-luvun monumentti positiivisessa mielessä. Suhteutan tämän Venäjän 1900-luvun historiaan. Anna Ahmatova oli tietoinen omasta runoilijan laadustaan ja hän käyttätyi kuin kuningatar tilanteessa kuin tilanteessa. Hän rakensi tietoisesti omaa julkista runoilijakuvaansa; se oli keino pahuutta vastaan.

Kun runoilija kääntää toisen runoilijan runoutta, siitä syntyy useimmiten taidetta. Kun tiedeihminen kääntää runoutta niin siitä voi tulla mehutonta siksi että hän ei tunnista runouden laatua ja syvyyttä. Ajattalin kahvipöytäkeskustelua eräässä ortodoksisessa seurakunnassa jossa tiedeihmiset keskustelevat venäläisyydestä ja runoudesta. Siinä voi päällimmäiseksi jäädä kuva vanhuksesta rasvainen nuttura niskassa. Ja tuolla kuvalla ei ole mitään tekemista kun puhutaan suuresta runoilijasta. Anna Ahmatova sai Oxfordin yliopiston kunniatohtorin arvon 1965, vuosi ennen kuolemaansa.

Anna Ahmatova on tutkinut Puskinia arkistojen ja dokumentoidun tiedon perusteella. Hän halusi tietää syvemmin mitä Puskinin runoilijan sydämessä tapahtui. Mikä on sitten Puskinin vaikutus hänen omaan runouteensa. Ehkä joku tutkija selvittää tämänkin.

Totalitaarisen vallan vinoutumat olivat osa Anna Ahmatovin arkea ja elämää. Tätä ei kerrottu seminaarissa; löysin sen ihan itse jostakin elämäkerrasta.
Kerran tapahtui että Anna Ahmatova oli kutsuttu kunniavieraaksi moskovalaiseen juhlaan. Kun hän saapui saliin, nousivat ihmiset seisomaan. Paikalla oli myös eräs Stalin, joka tajusi kyllä kenestä pidettiin ja ketä kunnioitettiin. Runoilijoita ja runoja rakastetaan erityisesti Venjällä. Jopa henkensä kaupalla.

Yleisö oli innolla mukana. Kysymyksiä oli kohtalaisesti ja vastaukset perusteellisia. Eräs rouva kertoi Tapaamisesta Ilja Ehrenburgin kanssa Pietarissa. Anna Ahmatovalla lienee ollut säpinää hänen kanssaa. Rouvan mies oli silloin Vankimielisairaalan ylilääkäri. Kun Ilja E. kuuli tämän hän kauhistui koska Neuvostoliitossa psykiatrit tiesivät runoilijoille pahaa eli passitusta hourulaan ilman syytä. Runoja kirjoittava psykiatri oli outoa neukkulassa. He saivat luvan ottaa kuvan Ilja E:stä mutta pian he huomasivat että kamerasta puuttui filmirulla.

Pietarilainen tohtori ja ansioitunut Anna Ahmatovan tutkija Natalia Kraineva oli tullut Turkuun mukanaan näyttely joka on pitkän työn tulos. Informaatikko Taina Ratia oli ollut mukana näyttelyn kokoamisprosessissa.

Kiitos heille siitä.

Anna Ahmatova poltti käsikirjoituksiaan ja kirjoittaessaan lisäsi myöhemmin säkeitä. Tästä johtuen ei ihan varmasti tiedetä ovatko säkeet juuri siitä runosta. Anna Ahmatova ei halunnut runojaan aikajärjestykseen.

Seminaari syvensi Anna Ahmatovin runouden ja elämän ymmärtämistä. Ne, jotka lukevat hänen runojaan alkukielellä, saavat niistä varmasti paljon. Kiitos Marja-Leena Mikkolalle hienoista suomennoksista. Jäämme odottamaan Maria Tsvetajevan runojen käännöksiä

Runoilija, äiti ja patriootti

Ortodoksit ovat nyt keskipääsiäisessä, pitäisi sanoa me ortodoksit, mutta ei oikein huvita. Mietin yksilöä tästä näkökulmasta. Ajan oloon kaikki yhteisöt ja instituutiot käyvät sietämättömiksi elää.

Sitten on nämä eurovaalit ja äänestän. Äänestän, ketä äänestän. En nyt juuri tiedä ketä. Tai tiedän muutaman; valinnan vaikeus on pahasta tässä asiassa.

Seurakuntamme on saanut rahaa kappelin alttaritaulun korjaamiseen. Toivon restauroijalta ammattitaitoa sillä se maalaus on pahasti rapistunut. Meidän Herramme kuva on varissut pahasti hilseenä lattialle. Totesin tuon jo kahdeksan vuotta sitten, mutta ehkä nyt oli todellinen asiantuntija asialla koska rahaa löytyi. Hyvä että löytyi. Rahaa tuli myös kirkon korjaukseen, tosin niin pieni summa ettei sillä paaluteta. Nämä asiat eivät minulle kuulu enää, jos ne nyt ovat koskaan kuuluneetkaan.

Anna Ahmatovan juhlaseminaari on perjantaina klo 9.30-12.30 kaupungin kirjastossa tieto-osastolla. Anna Ahmatova on ja oli runoilija. Hän oli vapaa sielu ja sai kärsiä paljon. Hänen kärsimyksensä oli erilaista kuin Dostojevskin. Hänet pidettiin hengissä, mutta läheiset ihmiset vangittiin, karkotettiin ja tapettiin. Aika oli myös erilainen 1900-luvun Neuvostoliitossa. Elettiin suurten mullistusten aikaa taiteessa, runoudessa ja musiikissa. Yhteiskunta eli omaa murrostaan; ensimmäinen maailmansota, keisarivallan romahtaminen, sisällissota ja vallankumous. Stalinin aika ja terrori.

Hän oli myös patriootti sielultaan. Hän oli runoilija, äiti, ja patriootti. Äitinä oleminen tekee naisesta erityisen haavoittuvan. En ollenkaan vähättele Dostojevskin kärsimystä. Se vain oli laadultaan toisenlaista. Häntä korostetaan ortodoksisuudessa enemmän kuin Ahmatovia. En myöskään tiedä mikä oli Ahmatovin suhde ortodoksisuuteen

Urkujen saloja kuulemassa

Mikaelin kirkossa oli tänään kevään ensimmäinen urkutuokio ja urkujen esittelytapahtuma. Näitä tapahtumia on kerran kuussa (ainakin) kesäisin. Urkuri Marko Hakanpää esitteli ja soitti Mikaelin kirkon maankuuluja urkuja.

Innokkaimmat pääsivät katsomaan urkupillejä ihan lähietäisyydeltä.

Itse sytytin kynttilän äitienpäivän kunniaksi kaverini katsellessa urkupillejä parvella.

Urut rakensi ruotsalainen Grönlunds Orgelbyggeri AB vuonna 2002.

Pillejä on 3633 kpl. Äänikertoja 52.

Katselin kameran linssin läpi Mannerheimin muistomerkkiä joka on vastapäätä kirkkoa. Siellä hän katselee, tämä vanhus kirkkoa, ja kuuntelee liikenteen huminaa. Nykyään hänelle sallitaan jo inhimillisiäkin piirteitä, kuten erehdyksiä ja asenteellisuutta.

Minä en ole urkumusiikin asiantuntija. Pari Cd:tä ostimme kylläkin.

Saimme nimmarin samaan hintaan!

Toisen levyn kansi alla.

Urkuri Marko Hakanpää on syntynyt vuonna 1970.

Sää tuntuu lämpenevän iltaa kohde.
Kävelimme kirkolta iltapäivän auringossa.

Kadut olivat hiljaisia, porukat olivat ilmeisesti viettämässä äitienpäivää.

Pysähdyimme kortteliravintola Kerttuun. Joimme Lumunba-limpparit.

Kerttu on viihtyisä korttelikeidas Läntisellä kadulla.


Alla vielä kuva Mikaelin kirkon julkisivusta.

Toukokuun kahdeksas päivä

Sataa. Yleinen harmaus on laskeutunut kaupunkimme ylle. Sateella on monia hyviä ominaisuuksia, jopa siunauksellisia.

Matelin maisemissa on ohutta utuisuutta; aurinko on läsnä, mutta ei näy. Niin oli koko Matelin elämä: paljon sadetta, tuulta ja aurinkoa kesällä. Talvista en tohdi edes puhua, sillä kylmyys oli silloin kovaa, lunta paljon, ja pimeys oli syvää. Kevättä oli, ja kesääkin ja kaiken kattavaa työtä.

Mateli oli pieni, tumma ja vilkas ja nopeaälyinen. Kääpiöksi häntä ei haukuttu, muita nimittelyjä kyllä riitti. Eivätkä uuden luterilaisen uskonliikkeen kannattajat olleet kovinkaan kristillisiä: tuomitsivat Matelin noidaksi. Elämä naiselle oli tuolloinkin vaikeaa elää, jos poikkesi totutusta kaavasta. Hän osasi lääkitä, seisautta veren ja paikallistaa muut ruhjeet. Runoista ja laulannasta puhumattakaan. Mikä lie minussa nähty, kuka kumma keksittynnä

Mateli runoili ja lauloi naisen osasta ja elämisen vaikeudesta ja unelmista, jotka kantoivat pahan yli. Rakkaus oli jotakin joka löytyi vasta vanhemmalla iällä; niin kuin se yleensäkin löytyy. Erotiikkaa ja lisääntymistä kyllä oli nuorempana, mutta se ei line ollut päällimmäisenä arjessa selviytymisessä. Lapsia syntyi ja kuoli. Kuolema oli muutenkin luonnollinen asia.

Tänä päivänä laulavat mustarastaat, silloin niitä ei vielä Suomessa ollut kun Mateli syntyi ja eli. Valkovuokot kukkivat jo. Koitere lainehtii vapaana ja se lintu laulaa järvellä edelleenkin alakuloisesti. Alahalla allin mieli...

Kuvia Portsasta II

Kylmän koleaa kun aurinko menee pilveen. Kaunis talonpääty Puutarhakatu 37A, vastapäätä Osuuskunta Tuulenpesän Myymälää ja Pajaa.

Pajassa ahersivat naiset, kuten naisilla on tapana. Myymälässä oli kakkua ja kahvia tarjolla, Osuuskunta Tuulenpesä täytti viisi vuotta.

Juhlat jatkuvat huomenna

Kuvia Portsasta I

Tämän kuvan sain kauan sitten Liisa Kauppilalta, joka lopetti kellarikauppansa taloyhtiössämme. Talo sijaitsee Rauhankadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Portsassa. Minusta Portsa on aina vaikuttanut saksalaiselta puutaloalueelta; selkeä, avara ja ryhdikäs asuinalue. Vasemmalla kuvassa talojen takaa pilkistää kirsikkapuu, jonka mukamas kakarat tuhosivat aikoinaan. Minä en usko että lapset olivat asialla, pikemminkin autoilijat jotka valittivat puun likaavan konepellit varisevilla kukillaan.

Raunistulassa kaikki puutalot ovat vähän kuin tupakkiaskin kanteen piirrettyjä ja maisemaan viskattuja, arkkitehdit ovat varmaankin olleet kirvesmiehiä täällä. Toki osaavia rakentaji ovat olleet.

Portsalaisuus on voima sinänsä, sen ansiosta Portsa säilyi. Nykyään Portsan asukaspohja lienee keskiluokkainen hyvinkin pitkälle. Itse en kyllä tiedä omaa yhteiskuntaluokkaani ja pelkkä ajatuskin tiedosta on vastenmielinen. Tärkeintä on että Portsa säilyy jatkossakin Portsalaisena.

Voikukka on voikukka, ei muuta

Aurinko piiloutuu pilviin. Voikukka loistaa. En ole juurikaan ollut kotona tässä kaupungissa. Olen ihmetellyt aina turkulaisten tapaa kysellä ja miettiä "Mitä se sillä tarkoitti," kun heille jotain sanoo. Eivät varmaankaan usko sitäkään jos joku sanoo rakastavansa heitä; "mitähän hän silläkin tarkoitti." Olen tullut tulokseen että negatiivinen säteily on vahvaa juuri Turussa.

Kuvan voikukka on voikukka, ei muuta.