Reposaaren maisemissa

Meri oli ankara ja yritti vyöryä kohti rannan puita, yli louhikon. Meri ei ole kenenkään ystävä. Se on.

Reposaaren hautausmaalla on utuista. Hautakivet ojennuksessa kuin sotilaat. Kirkkoa on yritetty polttaa takavuosina. Eräs lennokas turkulainen naiskirjailija soitti kerran yöllä kotiin ja tivasi kuka on syyllinen. Sanoin etten tiedä, jolloin hän syytti meitä. Perustelemaan hän ei pystynyt. Tämä oli erikoisin syytös elämässäni. Se oli Suuren runoliikkeen aikaa Turussa. Nyt runoliike on kuollut.
Reposaaressa talot ovat puusta. Seisova riveissä katujen varsilla. Yleisilme on siisti.

Matelin ajan jouluruokaa.

1700-lopun ja1800 alusta sen puoliväliin sijoittuva Matelin(Kuivalatar) jouluruuat olivat tuon ajan kansan nauttimia ruokia. Tuohon aikaan kuului paaston noudattaminen kirkollisessa mielessä. Jos satovuosi oli ollut hyvä, niin olot olivat siedettävät ruoan puolesta. Muutoin kansa usein näki talvisin lähes nälkää. Jouluna kuului syödä hyvin. Oli ohrapuuroa, kalaa, riistaa ja, jos lehmät eivät olleet ummella, eli olivat lakanneet lypsämästä, oli voita ja maitoa. Karjalaista vaikutusta olivat karjalanpiirakat, erilaiset muut piirakat ja kukon alkuperäähän ei varmasti tiedetä, mutta sellaisia oli jo tuolloin leivottu Ilomantsissa. Jälkiruokana olivat marjat, erityisesti lähteensilmässä säilyneet lakat.

Juomina olivat jouluolut, jonka tekemisen taidon oli Virosta pakolaisena tullut Valpuri-äiti tuonut mukanaan, maitoa ei juotu sellaisenaan, vaan piimää, joka oli jatkettu vedellä. Kerma kuorittiin aina maidon päältä ja se käytettiin vointekoon.
Viinaa poltettiin yleisesti ja se oli luvallista tuohon aikaan. Matelin kotona ei viina poltettu, eikä juotu. Matelin isä oli raitis ja ankaran luterilainen.

"Tulis taas joulu jotta voisi yöllä syyvvä!" Tämä sanonta kuvastaa kansan suhdetta ruokaan yleensä. Ruoka oli kunnioitettava ja se siunattiin ennen ateriaa. Joulun alkuperäinen tarkoitus oli vielä tuolloin selkeä ihmisille; se oli kristillinen juhla.

Hevosille, jotka kaatuivat sodassa

Jäätyneet ikkunat säteilevät,
valkeata ja sinistä,
heinissä oli kukkia,
pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niinkuin miehet,
harjasi jäätyi kiinni maahan niinkuin heidän hiuksensa,
kylkesi oli revennyt auki,
mahasi, jossa olit kantanut varsaa oli revennyt
veriseksi kuopaksi,
elämänluola sinussa oli särkynyt
ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä, joita olit kulkenut
vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,
suurissa silmissäsi oli puron kuvat,
sinä kuolit niinkuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta,
se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa
mustaa lunta.

Helvi Hämäläinen, Sukupolveni unta. WSOY, 1987

Sata jouluenkeliä

Sata vanhanaikaista jouluenkeliä tehty. Olin jo unohtanut miten ne tehdään, kunnes inkeriläis mummo lykkäsi sellaisen käteeni. Muistin lapsuuteni joulukuusen, johon oli ripustettu tismalleen samanlaisia sinisiä enkeleitä. Oli 1950-luku ja sota oli lähihistoriaa. Se oli läsnä ihmisten puheissa ja mielessä. Se aiheutti ahdistusta ja pelkoa lapsissa. Sota ei vammauttanut ainoastaan sotilaita, se vammautti lähes koko kansakunnan. Oli asioita joista oli vaiettava julkisesti. Esimerkiksi partisaanien tekemistä kylämurhista ei saanut puhua. Samaten sodan jälkeisen ajan loikkarit joita ilmestyi kuin tyhjästä, piti sivuuttaa olemattomina huhuina. Muistan erään koulutytön jolta koulumatkalla kummallista suomenkieltä puhuva mies yritti kysyä tietä jonnekin. Tyttö leimattiin alueen valtalehdessä "liian vilkkaan mielikuvituksen" omaavaksi sepittäjäksi. Tytön opettaja rupesi puolustamaan oppilastaan, mutta vaiettava oli.

Terapia oli tuolloin tuntematon käsite. Miesten saunassa varmaankin hoidettiin risaisia sieluja miesten kesken. Yksi asia josta ei ole pahemmin puhuttu on sodasta palanneet sotilaat ja heidän sodan aikana syntyneet lapsensa. Epäilykset isyydestä ja katkeruus ja mustasukkaisuus kalvoivat mieltä kaiken muun ohella. Paluu rauhaan ei ollut edes mahdollinen kaikille. Sodassa muodostunut ryhmähenki hajosi ja ne joilla ei ollut mihin palata sortuivat viinaan ja rikoksiin. Me maksoimme sotakorvaukset ja velkamme, mutta omat sotaveteraanimme jätimme selviytymään lähes yksin.
Kovalla työllä kansakuntamme on kiivennyt hyvinvointivaltioden rivistöön. "Olosuhteisiin nähten" Suomi voi hyvin.

Itsenäisyyspäivän tietämissä jaetaan maassamme myös Finlandia-palkinto. Tänä vuonna sen sai kirjailija Sofi Oksanen. Lisäksi Kata Kärkkäinen hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi pitkällisen jossittelun jälkeen. Kirjailijaliitto tuskin menettää uskottavuuttaan tämän johdosta, päin vastoin.

Porin hautausmaalla on sumuista

Porin ortodoksikirkko oli kiinni. Siellä olisi ollut paikallinen ikonitaidenäyttely. Olimme liikkeellä vääränä päivänä.
Kävelimme hautausmaalla. Mitä tästä enempää kirjoittamaan. Pori on omaleimainen paikka. Raumaan verrattuna nöyrä ja hiljainen. Porissa on kansainvälisesti tunnettu taidemuseo.

Omnia mutantur, nihil interit

Runoyhdistys Nihil Interit palkittiin Suomi-palkinnolla. Sen perustivat aikoinaan runoilijat Markus Jääskeläinen ja Tommi Parkko. Onnea! Kirjailija Reetta Niemelä puolestaan sai Varsinais-Suomen taidepalkinnon. Hän tekee myös arvokasta työtä sanataiteen tuntiopettajana C.O. Malmin koulussa. Koulun oppilailla on vaikeuksia puheen ja kirjoituksen tuottamisessa. Onnea!

Persoonansa likoon laittajat

Vihdoin Suomessakin on hyväksytty ajatus kehitysvammaisten mahdollisuudesta taiteen tekemiseen ja esittämiseen. Erityisen ilahduttavaa on että kehitysvammaisten parissa työskentelevät ihmiset ovat mahdollisuuksiensa rajoissa pystyviä ohjaamaan myös tätä osa-aluetta. Itse olin jo 1990-luvulla ja myöhemminkin toteuttamassa erilaisia kokeiluja kouluissa ja laitoksissa. Vastustus ja kateus oli päällimmäiset muistot joistakin paikoista. Voi olla että asenteet ovat nyt muuttuneet. Enää ei taideohjaaja saa niskaansa kommentteja:" Siinäpä kaksi samanlaista vähä-älyistä" tai "Eikö olisi hyödyllisempää pestä päiväkodin ikkunat." Ehkä nämä "lietolaiset kodinhoitajat" ja kiihkouskovaiset fundamentalistit ovat jo lähteneet eläkkeelle. Viimeinen pisara oli kahvikassan muka varastaminen. Katsos kun moraalisesti heikot ateistit tulevat ja aiheuttavat pahaa. Puhumattakaan eräästä Kupittaan suunnalla olevasta paikasta jossa muusikko löi kehitysvammaista lasta sormille koska tämä uskalsi koskea soittimeen, haukkuen samalla apinaksi musiikista kiinnostunutta lasta. Tuohon aikaan kehitysvammaistyö ei ollut trendikästä.

Vaikeasti vammaisten taidekokeilu oli riemastuttava. Lapset joita oli totuttu pitämään lahjattomina, osoittivat aistielämänsä kautta hämmästyttävää kekseliäisyyttä. Minua on aina rieponut ajatus siitä, että jokin muuttaisi kehitysvammaisen persoonan meille terveille sopivaksi. Eikö olisi parempi muutta omaa persoonaansa hyväksymään erilaisuus ja kunnioittaa sitä. Minne ovat lähes kaikki Mongo-lapset kadonneet? Sitä sopii miettiä itse kunkin ja miettiä mistä se kertoo ajassamme. Kehitysvammaiset eivät mielestäni tunne tressiä eikä suorituspaineita. Heillä on kyky elää tässä hetkessä.

Toivottavasti opettajien koulutus sisältää jatkossa taide- ja luovan työskentelyn valmiutta, olisi viisasta että uudistus tulisi tässäkin asiassa koulun sisältä, ei niinkään ulkopuolelta. Sitten ovat tietenkin nämä vapaat taidekoulut tai ryhmät jonne tullaan joksikin aikaa. Henkilövalinnat ohjaajiksi ovat enemmänki persoona kuin pätevyyspohjalta, toivottavasti. Siivousrätti kädessä kulkeva sormenjälkien pyyhkijä on varmasti väärällä alalla. Ohjaajan on laitettava persoonansa likoon täysillä.