Syyskuu II

Syksyilee. Kävelin toipilaan kanssa kauppaan ja takaisin. Kohtasimme miehen joka oli nauttinut jotakin ainetta niin ettei katu riittänyt. Paluumatkalla kohtasimme saman miehen maassa makaamassa, taju kankaalla. Huolestunut nuori nainen soitti apua. Jäimme odottamaan koska apu saapuisi. Apua ei saapunut puoleen tuntiin ja oli pakko jättää hänet siihen ja toivoa että kyse oli vain juopumuksesta. Myöhemmin tajusin että kyseinen "juoppo" ei edes haissut alkoholilta, ehkä hänellä oli muita aineita liikaa.

Oli monenlaista ohikulkijaa: toiset huolestuivat ja jäivät nykimään kadulla makaajaa. Sitten oli niitä, jotka menivät kiireesti ohi. Nuoret ihmiset olivat huolestuneita ja asiallisia. Yksi täti kertoi että juopot ennen sekoittivat pirtuun suolaa pakkasella ja ryystävät sitä. Nykyään varastellaan käsidesejä kuulemma terveydenhoitopisteistä tämän tästä, minkähän moinen humala siitäkin tulee.

Jokainen ihminen on huolestumisen ja huolenpidon arvoinen. Oli sitten vankilakundi, juoppo ja pahanhajuinen luuseri, hänelläkin on ihmisarvo.

Ei tarvitse olla uskovainen auttaakseen toista ihmistä ja usein seurastaan tarkat uskovaiset jättävät auttamiset muille. Koskahan kristillisyyteen on pesiytynyt eriarvoisuuden eetos? Luterilaisilla on aina ollut hyvän ulkoinen käytöksen ja varallisuuden tavoite. Nyt ortodoksitkin näyttävät luisuvan samaan. Odotan innolla milloin seurakuntiin perustetaan likaisen työn tekijöiden kasti; he tekevät työtä köyhien, sorrettujen, lapsiperheiden ja muiden ahdingossa elävien hyväksi kaduilla ja kodeissa. Siksi puhe seurakunnan profiilin kohotuksesta tuntuu rienaukselta. Ainakin minun korvissani.