Suorastaan romanttinen talvimaisema näkyi Aleksandra-salin ikkunasta. Kirkosta tuli ulos "kristushahmo"; laiha kärsivännäköinen mies. Hätkähdyttävä näky, ja hetken jo epäilin sen olevan jostain näytelmästä. (Epäilen että mikäli Jeesus ilmestyisi kirkon ovelle, niin häntä ei päästettäisi sisälle tai hänet poistettaisiin kirkosta ja vilkaistaisiin ympäristöön ettei kunnonihmiset nähneet tapausta. On hyvä muistaa että Kristuksen voi kohdata jopa "hullussa tai luuserissa.")
Ikoninäyttely on korkeatasoinen. Tässä Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran ikoni. Kaikkia ei millään voi laittaa tähän näytille. Ikonin tekijää ei nimeltä mainita; ikoni on Jumalan kunniaksi maalattu. Näin suorituapainotteisena aikana tämä on jopa ikonimaalarille vaikeaa. Kuulin että ikoninmaalausta ei enää aloiteta yhteisellä rukouksella. Kaikki viihteellistyy ja pinnallistuu.
Kirkkoon johtavalla pyörätuoliliuskalta erottui jalanjäljet. Joku oli siitä mennyt. Nuo jalanjäljet eivät jää historiaan, ne sulavat pois. Joihinkin kirkkoihin menee mielellään, toisiin ainoastaan pakosta. Ihmiset liittyvät seurakuntaan suurin odotuksin mutta huomaavat ajan oloon olevansa kuokkavieraita. Jotkut ihmiset sopivat seurakuntiin kuin nenä päähän; he hyväksyvät ihan mitä hyvänsä kunhan se todistellaan tarpeeksi hyvin.
Sitten yksi kuva josta kerran yksi luterilainen kysyi että mikä ikoni tämä on?
Tämä seurakunnan paimen ei oikein sopinut seurakunnan profiiliin. Hän oli ryppy Aleksandran kasvoissa joidenkin mielestä.
No comments:
Post a Comment