Tarkovskilainen metsä

Unohdus on runoilija Sinikka Tirkkosen neljäs kirja. Hänen runonsa ovat vahvoja ja rohkeita; sydänverellä kirjoitettuja. Nyt on lokakuu ja kohta sataa lunta ruusun terälehdille. Tua Forsströmillä on samanlainen kielikuva kokoelmassaan Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen. Tarkovski on läsnä myös Sinikka Tirkkosen runoissa. Kokoelma alkaa runolla Andrei Tarkovskille:

Andrei Tarkovskille

Minä kaipaan aikaa, jolloin minulla oli silmät.
Olen tullut perille.
Tapetti on repeillyt. 
Kosteassa äidillisessä metsässä aika kääntyy.

Näistä runoista saisi elokuvan. Runot ovat visuaalisia. Tarkovskilainen vyöhyke mielenmaisemassa josta paluuta ei ole. Tie vie eteenpäin kohti tuntematonta. Kalervo Palsan maalattu elämä kuin mestari lokakuisessa maisemassa paljain jaloin poliisiaseman pihalla.

Kalervo Palsalle

Kun sina joit rantaremmissä,
Vincent van Gogh nykäisi sinua 
                aina silloin tällöin olkapäästä.
Sinä menit takaisin Getsemaneesi.
Oranssilla musteella van Gogh kirjoitti
uunin kylkeen sähköopillisen kaavan.
Valo oli kulkenut kauan.
Sinä muutit taulujesi gravitaatiota kuin ohimennen.

Sinä kävelit paljain jaloin 
       Kittilän kirkonkylässä lokakuun kolmantena päivänä.
Poliisilaitokselta sinut käännytettiin hulluna taiteilijana.
Taulut alkoivat hikoilla kun sinä kotonasi suutelit niitä,
siveltimet rupesivat kouristelemaan,
sinä syleilit niitä kuin naista.
Sinä jätit maailman yksin ja unohdettuna.
Sumu maleksi vain pihallasi, taskussa kiekuva teerikukko.

Ulkopuolisuuteen tuomitut ihmiset tulevat mainiosti toimeen yhteisöissä. Yhteisöillä on vaikeuksia tulla toimeen heidän kanssaan. Valon ja varjon välttämättömyys että ihminen näkisi selvemmin on runoissa läsnä. Junat ja lähtö ovat myös välttämättömiä, jos ei konkreettisesti, niin mielen tasolla.

Huoli luonnosta, metsistä, puista ja niiden säilymisestä on runoissa kantavana teemana. Vielä syvemmin ihmisen mielen varjeleminen.

Näissä pienissä uinuvissa kylissä keskipäivän hiljaisuus.
tutuissa peltojen reunistamissa lepikoissa pyhä hämärä.
Täällä tulen ruohon kaltaiseksi, jolle vain tapahtuu.
Esi-isieni silmissä näkyi 
                 näiden korpiseutujen sininen auer,
heidän puheestään kuului suurten kuusien humina.
Jatkan heidän vihreää untaan, heidän vaistoaan,
heidän aavistuksiaan, tunnustan vain rauhan,
sitä puolustan, sitä varjelen.
Älkää tuhotko tätä maata, 
                       älkää sortako viatonta mieltä!

Koskettavia runoja. Lukeminen synnytti hiljaisuutta, ikävää jonnekin ja ajatuksia. Liikutusta. Puhdistavan kokemuksen.

Tässä kaukaisessa kylässä on nyt elokuun 
                           iltapäivän aurinko,
unohtuneissa pensaissa rastaat,
horsien rannut peltojen silmien ympärillä.
Peräkammarin liinalla varisseita kukkia.
Valo näkyy jo ruohon läpi.

Kts myös http://juhanitikkanen.blogspot.com/2008/10/sinikka-tirkkonen-unohdus-ntamo-2008.html