Silmäys kirkkoon 31.1. 2019

Turussa ei rakenneta kalliolle (Ambrosius) Jokainen voi tulkita mitä sisimmässään tuntee.

Kannattaa klikata kuvaa isommaksi. Katsaus eli silmäys ortodoksisen kirkon kallistuneeseen porrastasanteeseen. Repeämä on nyt lähes kolminkertaistunut.

Alla olevassa kuvassa Marttyyrikeisarinna Aleksandra suojele kirkkoamme Turun ahneiden grynderien ahneudelta.

On hyvä muistaa että valtiovalta aikoinaan antoi kirkollemme oman tontin, johon kuuluu ehto ettei sitä myydä. Ei edes Juudakset voi sitä vahingoittaa. Silloinen kulttuuriministeri teki todella hyvän teon. Nykyiseltä kulttuuriministeriltä ei varmaankaan voi odottaa apua.


Jos joku luulee että olen käynyt kuvaamassa kirkon sisällä, niin en ole. Kuva on vanhaa satoa.

Jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään

Kohtasin kauppamatkalla manuaalisen pyörätuolimatkaajan. Autoin häntä pienen lumivallin yli, kysyttyäni ensin luvan. Samaan aikaan viereisen roskiksen aidan vierestä alkoi kuulua mökä. pyörätuolikansalainen sanoi että nyt täytyy mennä toista tietä. Mökääjä oli herännyt horteestaan ja aloitti koko maailman haukkumisen. Minua hän luuli vakoojaksi. Asunnoton ja sekakäyttäjä käytännössä näyttäisi asuvan roskiksen kolossa. Usein on patja rullattuna siellä. Eiköhän tällekin ihmiselle voisi järjestää majoitusta sisätiloissa. Jos vammaisten ja vanhusten täytyy miettiä kulkureittinsä uudelleen niin pitäisi tehdä jotain. Sillankorvan asuntola taitaa olla ylikuormitettu. Tälläkin miehellä on ihmisarvo. Eilen katselin mammuttimaista keskustelua asunnottomista ja syrjäytytyistä valtuuston kokouksessa. Kaipa tehdäänkin jotain, puhetta on piisannut. Luultavasti tämä henkilö ei ole potentiaalinen äänestäjä.(Mökääjä ei ole kukaan tuttu)

Turussa tänään -3 astetta. Miellyttävä ilma hengittää.

Vainojen uhrien muistopäivänä 2019

Vainojen uhrien muistopäivänä tammikuussa 2019.

Valkoisella lumella tassun jäljet. Pakkasta -18.5. Aurigon säteet eivät vielä lämmitä. Ne valaisevat maiseman ja mielen. Jossakin varjot ovat syviä.

Ajattelen Maria Pariisilaista. Hän meni kuolemaan erään äidin sijaan jotta lapsilla olisi elämä, äiti ja tulevaisuus.

Pietarin historiaan kuuluu myös Neuvostoliiton historia ja Leningradin piirityksen 900 päivää. Saksalaiset piirittivät kaupunkia 900 päivää ja kaupunki muuttui nälän, kuoleman ja kylmyyden tyyssijaksi. Kuolema oli niin läsnä että se muuttui jokapäiväiseksi. Ihmiset vetivät pitkin Nevan jäätä ruumiita kelkoilla tai kuka milläkin.

Kesäisin organisoiduttiin luudanvarsiin ja lakaistiin katuja ja torjuttiin nälkäisiä rottia. Jos kuvittelitte että rakkaus oli kuollut kaupungista, niin erehdytte. Se vain muutti muotoaan ja kohdetta. Kaupungissa oli kulttuuritoimintaa, konsertteja, runotapahtumia ja kuolemanteatteria ihan käsinkosketellen. Näistä tapahtumista on kulunut 75 vuotta. Pietarissa on muistelun aika.

Holokaustin vainojen uhrit toivottavasti ovat kaikkien muistissa vaikka koulujen historiabopetus onkin kärsimässä inflaation.

Vainonot muuttavat nykyään muotoaan ja käyvät vaikeammiksi tunnistaa.

Lauantaina 26. 1..2019

Kuvassa Turun ortodoksinen kirkko. Kävelin kirkon ohi päivällä. Ostin silakoita torilta ja luntakin oli ja on.

Kuuntelin karjalankielisiä uutisia. Ymmärsin kaiken ja minusta uutisointi oli hauskan kuuloista. Vuokkiniemellä pärjää karjalaksi ja suomeksi, mikäli saisi päähänsä mennä turistiksi. Edellisestä visiitistä onkin aikaa kolme vuotta. Vienan-Karjala on minusta erityinen Venäjänkarjalaisista alueista.

Turkulaisia ei pahemmin kiinnosta nämä alueet, he katsovat mieluummin länteen. Minusta länsi on lähes täynnä rappiota ja tuomionpäivän tuskaa.


Suomenruotsalaiset eivät sodan jälkeen halunneet karjalaisia alueilleen, pitivät primitiivisinä. He kaiketi hoitivat omantuntonsa puhtaaksi rahalla. Vielä 1980-luvulla Turun Seikkiksessä sai kuulla outoja asioita karjalsista. Joku oli ollut avoliitossa karjalaisten jälkeläisen kanssa ja kamalaa oli ollut ja sitten kaikki karjalaiset olivat kamalia. Vähän niin kuin somalit tai Irakilaiset, Kurdit ja Afganistanilaiset ja niin edelleen. Sitten oli yksikin ohjaaja jonka sukujuuret oli Viipurissa ja häntä haukuttiin primitiiviseksi. Joskus mietin miten hitaasti nurkkakuntaisuus häviää ja miten nopeasti aika kuluu, ei ole oikein suhteessa nämä asiat tässäkään kaupungissa.


On aamuja jolloin olen tuntenut halua nousta junaan ja mennä pois tästä sarvikuonojen kaupungista. Junan äänet kuuluvat hyvin, rautatie on ihan kadun päässä.

"Hilipasin tuossa apteekissa potkurilla potkien, Ajattelin että huomenna voi olla pakkanen taas." Äitini 93v. Pohjois-Karjalassa on lunta paljon. Ainahan siellä on ollut.

Pikku-Siperia koukuttaa

Kaikki alkaa siitä kun entisen ralliautoilijan autoon tipahtaa taivaalta materiootti kartanlukijan paikalle. Hän kaahaa juovuksissa jossakin itärajan kylässä toivoen päätyvänsä kallioseinään. Meteoriitti päätyy tarkan vartioinnin alaiseksi kylän sotamuseoon, jonka yövartijaksi pastori, kaiken muun työn lisäksi joutuu. Hän on entinen Afganistanissa palvellut sotilaspastori. Tarina on niin hyvä ja mukaansa tempaava että luin lähes 300 sivuisen kirjan illalla ja yön aikana. Tässä kirjassa on rajan pinnan lumoa ja kerronnan taikaa. Kaikki henkilöt eivät ole ihan tavallisia.

Kirjan naiskuvasta puuttuu ehtoinen emäntä. En kyllä oikeesti kaivannutkaan.

Hienon huumorin pappi

Rovasti Viktor Turhanen oli kosmopoliitti. Tähän tulokseen tulin luettuani hänestä tehdyn haastattelun ort.fi sivustolta. Hän oli lapsesta saakka matkustanut, ensin evakkona Suojärveltä Suomen eri osiin, sotalapseksi Ruotsiin ja myöhemmin opiskelemaan ympäri maailmaa teologiaa, ja toimi pappina useilla paikkakunnilla Suomessa.

Hän opiskeli Halkonissa, Konstantinopolissa samaan aikaan Partolomeuksen kanssa, joka muisti hänet Suomessa käydessään. Hän itse ei kuulemma tuntenut häntä kuin kaukaisesti. Hän ei kerskunut kohtaamisillaan.

Turhasella oli hieno huumorintaju. Tämän havaitsin melko pian muutamina kertoina tavatessamme tilaisuuksissa. Luulen että tuo huumori meni turkulaisilta ohi. Hänellä oli myös vaatimattomuuden lahja ja suoraan puhumisen taito.

Viktor Turhanaen siirtyi tuon`ílmaisiin ihan vähän aikaa sitten.

Luopumisen olemus

Aamu tuimaan muistin opetuksen luopumisen ja todellisen antamisen olemuksesta.

Eräs hyvin toimeentulevan perheen tytär kertoi isälleen, joka oli kirkollinen henkilö, että oli päättänyt antaa yhden nukeistaan käyhälle tytölle. Useat nuket olivat vierekkäin pöydällä. Tyttö valitsi kaikkein kuluneimman ja nuhjaantuneimman Molla-Maijan. Hän ei ollut leikkinyt sillä enää aikoihin.

Tytön isä, joka hyvin viisas, sanoi: Antamalla pois tuon hylätyn ja kuluneen nukkesi et luovu mistään sinulle tärkeästä. Haluavat vain päästä eroon siitä ja uskottelet itsellesi tehneesi hyvän teon. Et tunne luopusmisen tuskaa antaessasi pois sinulle tarpeettoman nuken, itseäsi ajattalet. Anna hänelle uusi posliininukkesi niin tiedät millasta on luopumisen tuska.

En muista pystyikö tyttö luopumaan posliininukestaan.

Näitä mietin myös kävellessäni operaatio ruokakassi kojujen ohi. Miksi kaikkein köyhimmille, joilla jokapäiväinen leipäkin on liian kallista, annetaan vielä hyväosaisten rytkyjä jotka eivät lämmitä. Yleinen ajattelu menee juuri tätä rataa päästessään vanhoista lumpuista eroon. Antakaa joskus ihan uusia ja itselle tarpeellisia vaattteita. Hyvämieli on helppo saada. En usko että nykyinen maallistunut kristitty tulee edes ajatelleeksi paitansa riisumista palelevan lähimmäisen hyväksi.

Turussa lämpätila on +- nollassa.