Elokuvaa katsellessa

Andrei Tarkovskin elokuvat ovat elokuvia joissa ollaan rajalla siihen missä taide päättyy ja henkilökohtainen keskustelu voisi alkaa; kaksi subjektia, katsoja ja ohjaaja keskustelevat ikonin eli kameranlinssin heijastaman kuvan välityksellä. Se mitä ikoni katsojalle näyttää, on katsojan henkilökohtainen kokemus. Elokuva synnyttää kehämäisen liikkeen osista kokonaisuuksiin ja takaisin. Jos elokuva on haaste katsojalle, on se myös tutkijalle; on luovuttava perinteisestä tavasta tutkia taideteosta. Itse asiassa käykin niin että taideteos alkaa tutkia tutkijaa. Sukelletaan ihmisen sisäiseen avaruuteen ja tuloksena on ripittäytymisen tunne.



Esimerkiksi Peili elokuvassa eri aikatasot ja muistinkuvat eivät noudata kronologista järjestystä, vaan muisti synnyttää toisen muiston ja myös yksilön muisti suhteessa yhteisön muitiin on eriävä. Syntyy aika jännitteitä. 1900-luku on aina mukana Tarkovskin elokuvissa. Menneiden vuosisatojen historialliset tapahtumat ja maailman taide lomittuvat; aikaan jolloin tiede, taide ja uskonto olivat yhtä. Taide näyttää sisällön ja muodon; sen ytimen jossa on elämän kauneus ja kauheus. Myös iäisyyden aspekti on olemassa.

Kun puhutaan venäläisestä taiteesta yleensä ja yhteiskunnastakin, ei pidä uhohtaa paradoksien merkitystä. Juuri paradoksien kautta aukeavat ns. venäläisen sielun mysteerit. Mikäli venäläinen sielu ylipäätään on selitettävissä.