Olen viimeaikoina törmännyt auttamisen problematiikkaan. Jos nälkäinen pyytää leipää, niin kuka voi olla antamatta? Leivän antaminen on akuuttia toimintaa. Väite että hetkellinen auttaminen ei ole oikein, koska se ei poista koko ongelmaa, on veruke. Siihen mennessä kun koko ongelmaa poistetaan, ovat yksittäiset ihmiset antaneet apua joka hetki. Tuntui tosi pahalta kuulla erään sosiaalipampun suusta ettei romanian kerjääville mustalaisille saisi antaa almuja. Tietenkään almut eivät poista koko ongelmaa, mutta miten viranomaiset aikovat ratkaista tämän koko ongelman?
Jos ihmisen mieli murtuu ja hän pyytää apua seurakunnan papilta, saa hän vastauksen ettei tämä voi auttaa. Mistä tämä kertoo ajassamme? Onko seurakuntiemme hallinto niin monimutkainen että papin täytyy viedä neuvoston kokoukseen avunpyynnötkin? Onneksi viralta pantu pappi tiesi miten menetellä ja antoi apua.
Psykiatrin palveluihin ei voi luottaa nykyään. He ovat kokouksissa, matkoilla tai virkavapaalla. Akuutteja aikoja ei ole näköjään tarjolla. Olen vakuuttunut siitä että tulevaisuudessa on parasta kehittää itseselviytymiskeinoja selvitäkeseen ilman ruokaa, rahaa, sielunhoitoa ja terveyspalveluja.
Tämä ei tietenkään koska niitä jotka kuuluvat eliittiin. Heille on varmasti palveluja runsain määrin.
Jos kaikki maailman almun ja leivän antajat lopettaisivat auttamisen, maailmamme olisi todella kurja paikka elää.
No comments:
Post a Comment