Wednesday, April 9, 2014

Viimeinen ateria

Vieressä oleva ikoni ei liity tekstiin mitenkään, on vain kuvana tässä.
Mikäli joku tunnistaa itsensä tästä niin se on valitettavaa. Tämä on fiktiivinen kertomus jolle ei ole todellista paikkaa, eikä aikaa.

Pääsiäisyön aterian jälkeen ihmiset menivät koteihinsa halki sumuisten katujen. Sumu oli sakeaa kuin ihmisen mieli pääsiäisaamuna on. Nainen odotti auringon kirkkautta tulevaksi talssiessaan kotiin. Hän halusi nukkua muutaman tunnin ja menisi sitten siivoamaan sotkut salilta. Hän toivoi että sali olisi tyhjä ihmisistä, sillä hän ei ollut varma mitä tapahtuisi jos joku olisi vielä paikalla. Ensimmäiseksi hän tarkistaisi kaapit ettei kukaan olisi laittanut likaisia astioita piruuttaan kaappeihin.

Seurakuntasalissa joku vähäisistä vähäisin nainen yritti siivota yhteisen aterian jälkiä. Tiskikone kävi, astiat kalisivat, lasit kilisivät. Tämä häiritsi diakonia, joka avasi konjakkiputeliaan, perinne sekin, ja tarjoili ystävilleen. Hän läimäytti oven naisen edessä kiinni. Myöhemmin hänestä tuli pappi seurakuntaan ja hän sovitti tekojaan lähes työuupumukseen saakka.

Kun yksi ovi suljetaan, avautuu toinen, sanoi silloinen kirkkoherra. Nainen päätti olla etsimättä uusia ovia toistaiseksi. Kirkkoherralle itselleen ovi sulkeutui useammankin Juudaksen voimalla.

Naisen kaverit istuivat pöydässä ja pettivät hänet ennen kuin kukko lauloi ensimmäisen kerran. Pappi kehui heitä, koska he olivat istuneet samassa pöydässä muiden klikkiläisten kanssa. Nainen lähti kotiin ja yksi papin henkilökohtaiseksi ystäväksi ilmoittautunut blondi sanoi myöhemmin heidän nauraneen ja pilkanneen naista, joka tekee duunit yksin ja ilman korvausta. Tuollainen akka ja myöhemmin heille tuli kiire liittoutua toisiin klikkeihin, toisiin pappeihin ja munkkeihin.

Nainen sanoi papille: Minä hoidan hommani joihin olen lupautunut. En mene istumaan pöytiin, vaan teen työni. Myöhemmin paskaa satoi niskaan vähän joka taholta.

Jossakin soi huilu. Pihamaalla naiset levittivät valkoisia liinoja naruille kuivumaan. Ylimmäinen suunpieksäjä tarkisti tahrat. Piispa oli tulossa seurakuntaan ja tahrattomuus oli muodissa. Jostain syystä olin saanut sellaisen käsityksen että piispalle oli vaikeaa kohdata köyhiä, kärsiviä, sorrettuja ja alkoholismista kärsiviä seurakuntalaisia. Oli ajan kysymys milloin alettaisiin valikoida osallistujia. Hän tunsi olonsa turvalliseksi akateemisten ja varakkaiden seurassa.


Viimeinen ateria oli viimeinen monessakin mielessä. Se, mitä tapahtui myöhemmin oli outoakin oudompaa. Kirkon kivijalka alkoi pullistella ja liikkua. Jostakin kuului rapparien laulu: Rahasta! Päästä meidät pahasta!

2 comments:

Ripsa said...

Mutta kirjoititpa hienon pääsiäissaarnan!

Olisi mukavaa että ihmiset muistaisivat ajatella ihmisyyttään muulloinkin kuin kirkollisina juhlapyhinä, tämä ihan vain tavallisena radionkuuntelijana: nyt olen havaitsevinani hirveästi nöyryyttä ja hyvää tahtoa, mutta sitten se menee pyhien jälkeen ohi.

En tykkää sanasta raadollinen, koska ei me olla vielä kuolleita. Mutta saisi perusinhimillisyys liikahtaa ehkä sentin ja toisenkin eteenpäin.

Se on selvää että jokainen meistä saa katsoa peiliin ja se pitäisi muistaa kans tehdä!

quijote said...

Kiitos viestistä. Hienoja ajatuksia sinulla. Katselin karitsan ja kalkkunan raatoja kaupan pakastealtaasta. Ei kyllä karitsan kiitosuhri tullut ensimmäiseksi meieleen.

Oikein hyvää Pääsiäistä!