Eilen oli Mateli Kuivalattaren syntymäpäivä...

Päivä harmaa kuin kevätjää järven selällä. Aurinko ei nyt luo kultiaan odottavan maan ylle. Sataisi vettä, siunaisi tienoon ja olisi armollinen. Valuisi vetenä lumet ja jää, muuttuisi höyryksi ilmaan. Kohoaisi korkeuksiin ja
lentäisi utulintuna avaruuteen. Piirtäisi villiruusun pilvien lomaan.

Mateli oli hyvä laulaja. Hän lauloi kirkoissa kanttorit kumoon. Lauloi arkea kauniimmaksi elää. Elämän rumuutta lauloi ja elämä ilman vaikeuksia olisi turhaa. Dostojevskin mukaan: joka Jumalaa liiaksi mainitsee ei ole kärsinyt tarpeeksi. Matelille kärsimystä oli kyllä siunaantunut ylisevuotavaksi maljaksi asti.

On sitten taannuttu Matelin ajoista, sukunsa viimeiset naiset elämme lähes erakkoina. Itse tarkkailen itseäni: tutisevatko käteni, onko oireita epilepsiasta tai Parkinssonista. Koskaan ei voi olla liian varma mistään.
Tutisevin käsin ei ole Turun ortodoksiseen kirkkoon menemistä; luulevat juopoksi. Kyttäävät kaikkia vian löytääkseen.

Ja Jeesus sanoi unessa: tulkaa minun tyköni kaikki lihavat, kääpiöt ja muut Hobbittit, minä annan teille levon.

Tulisi kesä ja tulisi lämmin. Tulisi kesä.