Linnut torin yllä

Aamulla aikaisin, kun tori ei vielä ollut täydessä meningissään, kävelin torin poikki. Lintuparvi torin yllä, liekö olleet haaskalintuja, silmäilevät saaliita. Luin tiedotteen jossa sanottiin että toriparkin rakennuslupa liukeaa kuun lopulla, kuin manulle illallinen. Vihreät ovat myötämielisiä vaikka rahoitusta ei vielä ole julkistettu, mutta mikä tässä kaupungissa julkista olisi. Rahaa on rosvottu parkkiautomaateista säkki tolkulla. Lisää paljastuksia on luvassa.

Hiljainen ja harmaa aamukuva torilta. Takana ortodoksinen kirkko ja Mehiläinen, heillä oli yhteisiä asioita muinoin. Joskus ajattelen että nykyään kaikki on valjastettu materiaan ja saatavaan hyötyyn. Elämme totuuden, kauneuden ja hyvyyden jälkeistä aikaa.

Ihmiset katsovat jokea ja rantaa mietteliäänä

Joen vesi on kiivennyt melkein kävelytielle. Aurinko kultaa joen pintaa. Ihmiset silmäilevät rantaa ja vettä mietteliäinä. Kosteaa ja lämmintä edelleen.


Yleinen pissapaikka on veden peitossa. Sorsat uivat uusilla urilla. Kohta menemme katsomaan DDR dokumenttielokuvaa elokuvateatteriin. Siellä ei varmaankaa ole tungosta.

Katsoimme Kirsi Marie Liimataisen elokuvan Toveri, missä olet tänään. Katsojia oli kohtalaisesti. Pidin näkemästäni ja erityisesti Libanonissa kuvatut osat herättivät ajatuksia; jotakin tapahtuu, mutta mitä, tai mitä tulee tapahtumaan. Sitten oli keskustelua ja en uskonut korviani kun yksi rouva sanoi: Olen ollut DDR:ssä 1970-luvulla ainakin 2,5 vuotta, ja en minä Stasista kuullut. Se lienee länsimaista propakandaa. Turha edes alkaa moisesta keskustelemaa n sillä kyllä se Stasi oli siellä. Elokuva oli erittäin totuuden mukainen ja sydämellä toteutettu. Me olemme tottuneet katsomaan joko Stasi-elokuvia tai komediaa DDR:stä, virkistävää katsoa toisenkinlaista elokuvaa.

Mielen matka venäläiseen todellisuuteen

Leonid Tsypkinin kirja Kesä Baden-Badenissa ei ole kovinkaan tunnettu, mutta se on helmi kirjojen joukossa. Enne kuin aloittaa varsinaisen kirjan lukemisen kannattaa lukea kirjailija Susan Sontagin prologi Rakkaudesta Dostojevskiin. Siinä kerrotaan syvääluotaavasti kirjailija Leonid Tsypkinin elämästä ja suhteesta Dostojevskiin. Sontagin mukaan kirja kertoo verrattomasta Dostojevskista ja myös erikoisesta mielenmatkasta venäläiseen todellisuuteen. Itsestään selviä ovat - jos näin sopii sanoa- neuvostokauden kärsimykset vuosina 1934-1937 suuren terrorin ajasta nykyhetkeen johon kertojan etsintä sijoittuu: kirja aivan sykkii niitä. kirja on myös kaihoisa kertomus venäjän kirjallisuudesta, sen koko kaaresta. Tarinassa ovat mukana Puskin ja Turgenev mutta myös 1900-luvun kirjallisuuden ja ihmisoikeuden suuret hahmot. Tsvetajeva, Solzenitsyn, Saharov, Bonner.

Susan Sontagin mukaan Leonid Tsypnik ei kirjoittanut laajaa teosta. Mutta hän teki suuren matkan.

Leonid Tsypkin (1926-1982) oli venäjänjuutalainen lääkäri ja tiedemies joka työskenteli patologian tutkimusintituutissa. Hän on julkaissut yli sata tieteelistä artikkelia Neuvostoliiton ja ulkomaisten tieteellisissä julkaisuissa. Kaunokirjallinen tuotanto käsittää muutaman runokirjan, kaksi kaunokirjaa, Kesä Baden-Badenin, lisäksi. Kirjoja ei koskaan julkaistu Neuvostoliitossa. Kesä Baden-Badenissa ilmestyi Yhdydsvalloissa, venäläisessä kirjallisuuslehdessä juuri kirjailijan kuoleman aikaan. Kirjailijan poika sai muuttaa Amerikkaan 1970-luvulla ja kertoi kirjailijalle Kkesä Baden-Badenissa julkaisusta siellä. Isästä oli tullut virallisesti kirjailija. Veuvostoliitossa hänen tuttavapiiriinsä eivät kuuluneet kirjailijat, saati että hänet olisi hyöäksytty niihin piireihin. luultavasti hänen seuraansa kartettiin ettei oma turvallisuus järkkyisi.

Tämä kirja on eliksiiriä sielulle.

Marraskuun 12. päivä

Harmaa ja tihkusateinen päivä. Tänään on isäinpäivä.

Dostojevski kävi Optinan luostarissa vain kerran. Hän oli haaveillut matkasta usein. 1878 kuoli hänen poikansa Aljosha. Aamulla hän oli ollut vilkas ja terve mutta keskipäivällä hän kaatui äkisti maahan ja halvaantui. Lääkärit eivät antaneet toivoa eloon jäämisestä. Dostojevski oli varma että Aljosha kuoli epilepsiaan ja syytti itseään että oli siirtänyt lapselleen tautinsa. Joka tapauksessa Dostojevski oli lohduton ja päätti lähteä vaimonsa kannustamana Optinan luostariin yhdessä veväläisen filosofin Ladimir Solovjovin kanssa. Matkan aikana tuli kuluneeksi 40 päivää Aljoshan kuolemasta ja hänelle toimitettiin muistopanihida, kuten tapna on.

Luostarivanhus Amvrosi sanoi Dostojevskille: Muista, miten Raakel itki lapsiaan. Itke sinäkin, sinäkin lapsesi tähden. itke, mutta muista, että lapsesi on Jumalan edessä yhdessä enkelien kanssa ja hän rukoilee Jumalan edessä sinun puolestasi yhdessä enkelien kanssa, sillä hän näkee sinun tuskasi.
Luostarivanhus lupasi muistaa rukouksissaan Aljoshaa.

Optinan luostari ja luostarivanhus näkyvät Karamaazovin veljeksissä.

Ainoastaan he jotka ovat menettäneet lapsensa kuolemalle, tietävät mitä syvä suru on.

Kiitosta ja ketjuilua

Kiitokset tälle henkilölle joka pitää jokirantaa siistinä ihan vapaaehtoisesti ja tuo kuulemma jopa omat työvälineet mukanaan. On siivonnut jo monta vuotta.

Kansalaistottelemattomuus on kaikille sallittua. Toriparkkiakin voi jokainen mennä vastustamaan henkilökohtaisesti ja rauhanomaisesti. Olisi upeeta jos mummot menisivät torille ja kahlitsisivat itsensä ketjuilla tolppiin. Ei ketjuilu ole pelkästään nuorten asia. Turun toriparkkihankkeessa ilmenvät kaikki ketkuilun muodot: demarit ja kokoomus ovat ketkuilleet vuosikymmenet gryndereiden kyytipoikina ja se näkyy kaupunkikuvassa.
Mummot ja muutkin voisivat ketjuilla ketkuilijoita vastaan. Toriparkkia ei tarvita.

Rauhaa kannattaa aina toteuttaa ja kannattaa. Turun pääkirjastossa on rauhanjuliste-kilpailu menossa. Yllä ehdotuksia julisteeksi.

Torilla kuulee kaikenlaista

Torilla tapahtuu.

Torilla kuulee kaiken näköistä. Yksi mummo sanoi käyneesä pankissa ja nostaneensa muutaman tuhannen rahaa. Tiskivirkailija kysyi että "Mitä aiotte tehdä rahoilla?" Mummo oli suuttunut ja sanonut että "Mitä se teille kuuluu? Olen ikäni tehnyt työtä ja katson nyt eläkkeellä että voin keneltäkään lupaa kysymättä tehdä ihan mitä haluan." Hän oli vaihtanut asuntoa ja nyt sitten kiikutti rahansa toisaan pankkiin, jossa ei kysytä tyhmiä.

Torikauppias sanoi että "Toriparkki on itsestään saatanasta. Ja mahtaako kohta Bernerin ohjauksessa siirtyä monikansallisille yhtiöille koko tori."

Luin Koposen selostusta toriparkin omistuksesta. On muuttunut kasvottomaksi. Mahdollisesta ulkomaalaisesta osakkaasta neuvotellaan.

Rakennuslupaa ei kuulemma edes tarvita tässä projektissa.




Tässä yllä olevassa kuvassa on Tehtaankatu 1. Se on kaupungin omistama vuokratalo. Talo on entinen Armfeltin talo ja siinä on hulppeita asuntoja ja pihatontti. Varjele luojamme tätä taloa grynderien aikeilta.

Marraskuun kahdeksas päivä

Eilen torilla oli pysäkkien ympärillä aidattua toimintaa. Jotakin tapahtuu. Kulisseissa käy kuumat tuulet.

Eilisen kroonikkojutun yhteydessä rupesin miettimään erästä kiusallista kroonista vaivaa tai peräti geenivirhettä, peräsuolen puuttuvaa sulkijalihasta. Tunsin parikin vanhaa ja nyt jo kuollutta naista joilla oli kyseinen sukuvaiva riesana. Eli lievemmässä tapauksessa täytyi sulloa peräsuoleen vessapaperia ettei nolaa itseään jos alkaa oireilla. Nopeasti ulos ja kohti vessaa, ja niitäthän ei aina ole saatavilla. Arkuutta koko elämäksi luulen, koska ei voinut hallita peräsuolensa toimintaa. Miten tämä liittyy toriparkkiin? Liittyy hyvinkin, sillä en ole nähnyt yleisiä vessoja torisuunnitelmassa.

Ihmettelen myös minne torivilinästä ovat kadonneet "monkolidit" (turkulainen ilmaus Dawninsyntroomalle) nuo hyvätuulen ja tahdon lähittiläät. Olin aikoinaan työssä kehitysvammaisten koulussa. Meillä oli taiteellista toimintaa jonkin verran. Haimme ryhmänä jopa keupungin kulttuurilautakunnan apurahaa tapahtuman järjestämiseksi. Ei saatu. Kuulin kiertoteitä Seikkisen valopäiltä että kehitysvammaiset järjestävät tapahtuman kehitysvammaisille ja tätäkö pitäisi tukea. Kateus on kamalaa varsinkin jos on niinkin haavoittuva ryhmä kuin kehitysvammaiset lapset ja nuoret. Hakijat, kaksi ohjaajaa eivät kyllä olleet kehitysvammaisia. Tein johtopäätöksen että Turun kulttuurielämä ei kehitysvammaisia kaipaa ja samalla ajattelin yhtä Seikkisen ohjaajaa jolla oli tapana tehdä natsitervehdyksiä ja nimitellä vammaisia apinoiksi. Natsit kaasuttivat vammaiset aikoinaan. Minä sanon että yksikään ihminen ei ole tarpeeton.

Lähetin kerran kutsun kehitysvammaisten näyttelyyn eräälle tunnetulle turkulaiselleluterilaiselle rovastille ja kirjailijalle. Noloina mies selitti jotain outoa että eivät he voineet kun...Epäilemättä jossakin julkkujen tilaisuudessa lasi kädessä olisi ollut hienoa; meillä niitä ei ollut.
Voisikohan Suomi 100 vuoden kunniaksi jäsjestää jotain näille haavoittuville ihmisille. Yksi lastenkirjailija kävi puhumassa kirjoista kehitysvammaisten koulussa ja hän sanoi että näin taivaallista kuulijakuntaa hänellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Hän tunsi vilpittömän ilon ja rakkauden virtaavan näistä lapsista. Hän oli saanut jotain aivan erityistä.