Minulla ei ole mitään erityisiä henkilökohtaisia siteitä Viipuriin, mutta kummasti se vaan tuntuu omalta kaupungilta. Ystävämme Anu, joka kuoli, kertoi tarinoita Viipurista paljon ja joskus sydänverellä. Olen käynyt muutaman kerran Viipurissa läpikulkumatkalla Pietariin (ja sen hetkiseen Leningradiin). Eräällä kerralla tutustuimme puiston kasvillisuuteen ja yksi nuori nainen maistoi mustaa marjaa sillä seurauksella että hänen niskansa muuttui tunnottomaksi ja nielu turposi. Onneksi taju säilyi. Toisella kerralla vanha rouva olisi halunnut käydä katsomassa kotitaloaan. Opas oli pelästynyt ja sanoi että ne retket ovat niitä joista muut eivät tiedä. Ajattelin että jos ottaisivat taksin ja menisivät kyselemättä käymään.
Viimeksi kävin Viipurissa Konevitsan luostarimatkalla. Muutos kaupungin ilmeessä oli nähtävissä ja aistittavissa. Jotakin tapahtuu, eikä se ole paha, ei hyvä, vaan se on hiljainen muutos.
Anna Kortelaisen romaani Siemen oli positiivinen ja perusteellinen lukukokemus. Hän ei sorru sentimentaalisuuteen tai poliittisuuteen. Kirjan tarina on fiktiivinen matka kaupungin sieluun. Kaupunkiin on tuotu venäläisiä patsaita todentamaan venäläisen kaupungin "historiaa". Kirjan kaksi päähenkilöä ovat lopulta hyvinkin lähellä toisiaan. Pohjalainen Nina tutkii sukuja entisten viipurilaisten toimeksiannosta. Majuri Lukka taas tutkii kasveja 1942 lapsuutensa kaupungissa Viipurissa. Tarinat lomittuvat ja risteilevät.
Kiehtova kirja.
No comments:
Post a Comment