Yöllä oli pakkasta ja kylmää. Nyt keskipäivällä on jo lauhenpaa. Aurinko siivilöi valoa pilvien raoista. Sininen on huikeaa silmälle. Lumen kohtaaminen auringon kanssa synnyttää kirkkautta. Kävelin Vinkaran vaaran puoliväliin, yläosa oli hankiaisen vallassa. Kuvassa Koiteretta, jäätä ja lunta. Tuo järvi on ollut elämänlähde monessakin mielessä. Se on ollut kulkutie muualle ja toisaalta se on ruokkinut asukkaita.
Täältä olen oppinut suurpiirteisyyttä elämän arvojen suhteen. Nämä ihmiset ovat osanneet laittaa asiat tärkeysjärjestykseen elämän kovassa saatossa. Ajattelen, että ennen juhla oli juhla ja sitä kunnioitettiin, nyt arkisuus on kaikkialla ja käsitys juhlan merkityksellisyydestä on hämärtynyt.
Huomenna kokoonnumme kaikki täällä olevat lapset perheineen äitini 91, luo. Hän on edelleenkin elämässä kiinni ja hoitaa asiansa ja pää pelaa kuin partaveitsi. Joskus ettonekin on tietysti tarpeen.
Paikka jossa olen, on vanha kotitalomme. Hiljaisuudessa kuulee outoja ääniä: tuvan ovi npsuu, aivan kuin joku tulisi sisälle ja avaii välieteisen oven. Nurkissa kopisee ja natisee. Lattiatkin ovat alkaneet narista omia aikojaan.
Luin Erkki Tuomiojan kirjan Häivähdys punaista. Äitini näki kirjan ja kiinnostui siitä ihan hirveästi, ja lainasin sen hänelle. Pidän tuosta kirjasta ja Tuomiojan tyylistä kirjoittaa. Hella Wuolijoki oli varmasti erityisihminen tai edellä aikaansa jossakin suhteessa.
No comments:
Post a Comment