Lapsena minä nauroin usein. Juoksin ahoja piikkopaidassa, mustat hiukset hajalla. Kuulin puiden huminan ja purojen nauravan juoksun. Niitä kuuntelin. Niistä opin. Metsä opettaa kuuntelevaa. Muistan äitini naurun, joka enteili surua. Murhe kiekkui veräjällä. Ilon vieressä ikävä.
Näillä mailla naiset olivat selviytyjiä. Kuka mitenkin selvisi. Mies piti löytää. Jos löysi ikäisensä, terveen, raittiin ja hyvän työmiehen, oli onni ollessasi. Minä sain
viimein leskimiehen lapsineen. Mies sairasteli paljon. Ilo loppui elämästä miehen myötä. Ei se mikään rakkausliitto ollut. Kaksi ihmistä yritti selviytyä yhdessä. Minä lauloin, suku mukisi.
Mies niiden mukana. Lauloin vieläkin enemmän. Lauloin järjen säilyväksi, elämän kovaan kuritukseen. En ollut mikään huusholli ihminen. Enempi kuljin yrttejä keräämässä, rohtoja laittamassa. Verenseisauttamisen taidon opin nuorena. Kas kun eivät noitana jalkapuuhun vieneet. Olivat riippuvaisia minusta ja parantamisesta. Minulla oli meriittiä.
Sitten kuoli mies. En muista mihin. En muista koko miestä, en halua muistaa. Ota mies, saat koko suvun. Unohtukoot kaikki. Minusta tuli yksinhuoltaja. Tarkoittaa ei mitään. Holhoojaa minulla ei ollut. En tarvinnut. Olin vapaa laulamaan ja elämään miten taisin. Omasta mielestä osasin. Toisten mielestä en osannut. Olin outo naisen osassa. Kaikki muut kankaita kutoivat, pirttejä pesivät ja olivat kunniaksi suvulleen. Minulla pitkät pilven reunat, hopeaiset järven selät, siinä minun elämä.
Nuorena tanssin ja lauloin. Vanhana olisin taas tanssinut, mutta jalat ei totelleet. Laulaa sentää taisin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment