Kuvanveistäjä Eeva Ryynänen ei tehnyt työssään kompromisseja, vaan toteutti tinkimättömästi kutsumustaan. Kirjailija Helvi Hämäläinen ei tehnyt kompromisseja kirjoittaessaan. Mateli Kuivalatar lauloi siitä minkä tunsi oikeaksi ja arvatenkin suututti monta ihmistä. Taiteentekijän ei kuulu olla mieliksi kenellekään.
Kolme edellä mainittua taiteen tekijää kuuluvat aikaan, jolloin taidetta ja kirjallisuutta tehtiin ajattelematta muodikkuutta ja sitä, mikä olisi suurin mahdollinen hyöty. Heitä ei oltu tutotteistettu henkilöinä. Heidän elämänsä ei ollut aineellisesti suurta. Mateli eli nyky mittapuun mukaan köyhyysrajan alapuolella, Helvi Hämäläinen eli yksinkertaisen säästeliästä elämää ja Eeva Ryynänen hoiti maatilaa yhdessä sotainvalidi miehensä kanssa.
Kaikille oli yhteistä taide. Helvi Hämäläistä ja Mateli Kuivalatarta yhdistää itsensä likoon laittaminen ja rehellisyys kirjoittaessaan. Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on aivan muuta kuin sivistyneitön rappion kuvausta. Se on yleismaailmallinen ajan kuvaus ja kuvaus murroksesta jossa eletään. Tavallaan se kertoo myös 1900-luvun suomalaisen ihmisen matkasta kohti vapaimpia aikoja.
Itse pidän eniten Hämäläisen runoista. Niissä on syvyyttä, vimmaa ja ehdottomuutta. Hän seisoo sanojensa takana ja jos tarvis vaatii vastaa niistä.
Eeva Ryynäsen intohimona oli puu. Hän kertoi aikoinaan veistelleensä koko ikänsä.
Viimeisin näkyvin voimannäyte on Paaterin kirkko. Se on taideteos, jossa on puuta kaikki. Se on puuta, eikä edes vihkiryijy saanut armoa tulla pehmittämään polvistuvien parien siunausta. Hyvä niin, tietävät mihin ryhtyvät polvistuessaan puisille tuoleille.
Kaikki kolme naista olivat epäsovinnaisia ihmisiä. Hämäläinen ja Kuivalatar ajautuivat usein konfliktiin ympäristönsä kanssa. Se oli hinta, joka täytyy maksaa taiteen ehdottomuudesta ja sen toteuttamisesta.
Tämä oli pintaraapaisu aluksi.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment