Alma Söderhjelmin elämä

Alma Söderhjelm syntyi Viipurissa 1870 ja kuoli 1949 Ruotsissa. Hänen kotinsa oli tsaarin virkamieskoti. Heillä oli lukuisa joukko lapsia. Kahdeksan tyttären jako rumiin ja älykkäisiin ja kauniisiin, mutta ei älykkäisiin oli ajan tavan mukainen stereotypia. Alma kuului älykkäisiin ja rumiin. Alma Söderhjelm kirjoitti ylioppilaaksi 1889. Hän oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tyttöjen joukossa ja tuohon aikaan he joutuivat anomaan erivapautta osallistuakseen kokeeseen. Alma S. oli ensimmäinen suomalainen naisprofessori ja ensimmäinen naisdosentti pohjoismaissa. Hän joutui hakemaan vapautusta sukupuolestaan aloittaessaan yliopisto-opinnot. Naisten täytyi myös anoa vapautusta sukupuolestaan halutessaan anoa valtionvirkaan. Alma S. väitöskirja (1900) käsitteli Ranskan vallankumouksen ajan lahdistöä.

Alman yliopisto ura Suomen tsaarin aikaisessa maailmassa ei edennyt koska tsaari Nikolai tiesi Alman osallistuneen tsaarin vastaiseen toimintaan suurlakon aikana ja niin ollen Alman oli lähdettävä Ruotsiin. Hänet tunnetaan teatterikriitikkona, kirjailijana ja pakinoitsijana. Hänet tunnettiin myös nokkelana seurapiiri-ihmisenä mutta pohjimmiltaan hän oli yksinäinen ja hyvinkin vakava.

Kirjailija MereteMazzarelli on kirjoittanut kirjan Alma Edelläkävijän tarinan.

Kirja on mukaansa tempaava, siinä on naishistoriaa, kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa. Alma S. ei varsinaisesti ollut feministi vaikka tapasikin heitä naisten kokouksissa. Tietenkin Alma oli etuoikeutettu luokkansa taustan vuoksi. Ruotsissa hänet yritettiin saada jopa kieltolain tukijaksi mutta Alma oli sitä mieltä että kokemukset Suomen kieltoöaista olivat enemmänkin kielteiset kuin myönteiset. Suomessa oli viinaa enemmän kuin koskaan kieltolain aikana ja salapoltto ja salakuljetukset lisääntyivät ja rikolliliigoja muodostui.

Lukekaa tämä kirja. Saatte pespektiiviä naistutkijoiden ja tiedenaisten historiaan.

Kivi kämmenellä

Tämä kivi mahtuu kämmeneen. Se on hieman ovaalin muotoinen ja sileä. Otin kiven maasta reppuuni ja toin kotiin. Voi olla että eilisissä jalkapallo kähinöissä olisi tätäkin voitu käyttää aseena.

Trump haluaa kirkkojen eteen aseistetut vartijat. Hän ei edes harkitse muutoksia aselakiin. Onko yhdydvallat ajautumassa sisällissotaan. No jokainen presidentti siellä on saanut oman sotansa.

Löytämäni kivi sopisi juutalaisen haudalle.

Turussa -2 Pakkanen tulee, halusimme tai emme.

Kun maailma loppuu

Maarit Verrosen kirja Hiljaiset joet on, ainakin minulle, niin vangitseva että luin sen yhteen menoon. Kirja kertoo maailmanlopun tulosta, eikä aikaa pelastautumiseen ole paljon. Tässä ei ole kyse uskonlahkoista tai muista hörhöistä, kyse on maapallon tuhoutumisesta kosmisen mullistuksen seurauksena. Kirjassa on kaiken tuhon ja pelastautumisen keskellä optimistinen vire.

Keskiössä on Lia, joka on jo kauan seurannut joen vartta tutkailleena ja joella eläneenä luonnossa tapahtuvia muutoksia joissa pala palalta maapallo tuhoaa vääjäämättä itseään.
Hän matkustaa viiden mukaansa osuneen lapsen kanssa. Heidän onnekseen siunaantuu lapsilla oleva geeniperimä. He pelastuvat. Miten ja minne he päätyvät saa jokinen itse lukea. Lukeminen kannattaa aina, sanoi eräskin kirjailija muinoin.

Nykyinen työväenkirjallisuus on vaikea hahmottaa

Työväenkirjallisuuden keskustelussa pohdittiin muun muassa millaista on nykyinen työväenkirjallisuus. Se ei ole sellaista kun se oli Elvi Sinervon ja Arvo Turtiaisen aikaan. Heidän aikansa työväenkirjallisuus oli väkevää poliittista ja realistista kirjallisuutta. Silloin elettiin vaikeita aikoja. Elvi Sinervon kirjoissa on myös naisia koskettavaa yhteiskunnallista ja henkilökohtaistakin eetosta. Kauneus on syvää ja koskettavaa. Tuon ajan työväenkirjailijat eivät olleet pinnallisia, heillä oli vahva pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen.

Työväenkirjallisuus on vaikea tunnistaa nykyään. Luokkatietoisuus ei enää ole vahvaa, kaikki on käynyt vaikeaksi hahmottaa. Vielä 1960-luvun loppupuolella yliopiston opiskelijoilla oli kuulemma tapana mennä Hämeenkadulle aamulla pilkkaamaan töihin meneviä duunareita. Nyt sellaista ei liene, ovat laiskoja nuo opiskelijat, vaikka ajattelisivatkin olevansa jotakin.

Turussa nykyistä työväenkirjallisuutta voisi nykyään edustaa Tommi Kinnunen. Hän on kylläkin Kuusamosta kotoisin. Hänen viimeisin kirjansa on työn tekemist. Reijo Mäki nyt ei kyllä sovi työväenkirjailijan kuosiin. Henry Lehtoa esitettiin työväenkirjailijaksi. En tunne hänen tuotantoa, joten en osaa sanoa mitään.

Li Andersson kertoi lukeneensa ruotsalaisen nuoren kirjailijan kirjan jossa kuolleet eivät suostuneet pysymään kuolleiden tilassa, vaan heille piti tehdä gettoja kaupungin laidalle. En muista kirjailijan nimeä, mutta jotenkin tuli mieleen historia menneiltä ajoilta. Li Andersson mainitsi Räpp-runouden ja heidän rajutkin tekstinsä. Tai sitten kuolleet ovat yhteiskunnallisesti kuolleita ja haluttiin unohtaa heidät.

Mistä johtuu kulttuurielämämme lähes kritiikitön tila. Kaikki ovat kuin "kusi sukassa" Pelkäävät rahoituksiensa puolesta. Sopii toivoa että kulttuuriministeri vaihtuu vaalien jälkeen. Reijo Mäen kritiikki kulttuurin punavihervasemmiston vahingollisista teoista ei kyllä pidä paikkaansa.

Kuka ampui kirjailija Maiju Lassilan

Kirjailija Maiju Lassila ammuttiin Suomenlinnaan pahamaineiselle vankileirille kuljettavalla laivalla 1918. Mistään ei saa tietoa hänen ampujastaan tai ampujistaan. En usko että hänen kuolemaansa kovinkaan innokkaasti edes tutkittiin, tai ei tutkittu lainkaan.

Laivalla oli valkoisten Kyösti Wilkuna ja eräs tunnettu suomenruotsalainen runoilija. Kyösti Wilkuna oli hyvinkin intohimoinen vihassaan ja hänellä oli omaperäisiä ajatuksia valkoisten rauallisista ruumiista. Jäätyneiden punaisten tyttöjen ruumiit Tampereen kaduilla olivat myös kauniita, punaiset mieskaatuneet olivat jotenkin rauhattoman näköisiä.

Mielenkiintoinen havainto Wilkunan kirjoituksessa on tieto Ruotsin armeijan joukkojen osallistumisesta sisällisotaamme. Ruosalaisten joukko oli julmia ja mielivaltaisia. Hän teki itsemurhan 1920-luvun alkupuolella osallistuttuaan heimosotaan Karjalassa. Hänen omistamallaan kotikonnulla on nykyään ortodoksinen luostari Pokrova.

Mutta kuka ampui Maiju Lassilan alias Irmari Rantamalan? Hän lienee viimeinen teloitettu kirjailija Suomessa. Lippusalkoon hänellekin ja Pentti Haanpäälle samoin.

Punaisten naisten ja tyttöjen osallistuminen sotaan kokreettisesti ase kädessä on ainutlaatuinen naisten historiassa maailmassamme. En ihannoi sotaa mutta en myöskään pidä myytistä naisten passiivisesta toiminnasta kriisitilanteissa. Punaisilla naisilla oli omia joukko-osastoja ja joukonjohtajia. Tämä oli ainutlaatuinen astuminen miesten reviirille. Tätä on syytä kunnioittaa.

Tyäväenkirjallisuuden ilta kirjastossa

Taiteilija Veikki Laukkanen maalasi Kallesta ikonin. Siitä lähti liikkeelle huhu että Kaarlo Isotalo on kuollut. Saida Sillantaka sai melkein sykärin asian tiimoilta.

Kirjailija Kaarlo Isotalon syntymastä on kulunut satavuotta. Hän itse ei ole enää keskuudestamme, mutta hänen kirjansa ovat. Hänen kunniakseen julkistettiin työväenkirjallisuuden novelli kilpailun pohjalta kirja Uuden Työväenkirjallisuuden Novellit. Valinnan suorittivat Kirjailijat Sirpa Kähkönen ja Tuula-Liina Varis.Tuula-Liina Varis joutui luopumaan ja Harri Kumpulainen toimi toisena valitsijana. Kirjan kansi taiteilija Matti Helenius.

Paneeliin osallistuivat Juha Kulmala, Li Andesson, Jouko Grönholm ja Harri Kumpulainen. Harri Kumpulainen heitti kysymyksen:"Miksi Turussa ei ole suurta kirjallisuutta, joka olisi turkulaisen Teos kuten muissa kaupungeissa, esim. Tampereella, Oulussa, Kotkassa ja Vaasassa?"

Suositeltiin koko Varsinaissuomalaista teosta.

Pohdittiin myös työväenkirjallisuutta tämän päivän vinkkelistä. Sitä kyllä on, mutta sen muotoja ja asiat ovat hieman muuttuneet. Kirjallisuus on politisoitumassa kylläkin. Li Andesson mainitsi poliittisen laululiikkeen ilmenevän parhaiten räpp-artistien teksteissä.


Kirjaijija Harri Kumpulainen on tehnyt kulttuuriteon, kaiken muun tekemisen lisäksi, toimittaessaan työväenkirjallisuuden novellit-antologian. Kiitos ja kunnia hänelle.

Lukuhetkiä II

Taas lähestyy joka vuotinen Finlandia-palkitseminen. Luin vihdoin viimein Juha Hurmeen Niemi nimisen kirjan, Finlandia palkitun ja onhan se palkintonsa ansainnut. Teksti on jatkuvaa vyörytystä ja kerronnan riemua. Juha Hurmen tyyli on jäljittelemätöntä.


Tässä yllä olevassa teoksessa on potentiaalia palkituksi. Pani miettimään aikamme noitavainoja, varsinkin nyt kun kuuntelee karmivia uutisia maailmalta. Joten haluaisin pois jonnekin rauhaan. En liene ainoa joka kaipaa. Jossakin vaiheessa tulee sietokyvyn raja vastaan. Onneksi on vielä hyviä kirjoja ja kertojia. Tapio Koivukari on oman tyylinsä taitaja kirjoittajana.