Sota-ahdistus VIII

Ystämme Anu, hän joka kuoli, järjesti naisten kulttuurista kahvisalonkia joskus. Osallistuin kerran ja en suostunut menemään enää oksennettuani ulospäästyäni. Siellä puhuttiin ilkeästi lähes kaikista sanoisin että kulttuurinen peräsuoli röplötti: oli kotimaisen kirjallisuuden professori emeritta, joka hörppi kiihdyksissään sherryä niin että meni pitkin vulvaa. Sitten oli yksi kirjailija joka haukkui minua ryssäksi, hän oli asenteellisuudessaan kovaa tasoa. Sitten oli se "Tuuli" joka pilkkasi lapsiani ja ihmetteli miten mieheni oli mennyt naimisiin minun kanssani kun olisi voinut saada kenet tahansa. Lapsillani ei ole vieläkään kännykkään kiitos kiusaavat paskiaiset, ylipäätään eivät halua olla missään tekemisissä kulttuuriväen kanssa. Näitä ihmisiä vituttaa kun eivät pystyneet kokonaan tuhoamaan lapsiani, halua olisi ollut riittävästi. Siitä lähtien olen vihannut kahvikutsuja, vaikka usein ne ovat ihan asiallisia. Lisäksi lopetin kahvin juonnin. Kohta kahvia ei enää ole kaupoissa, hinta nousee tolkuttomiin mittoihin ja kaikki kahvin ympärille kehittyneet kulttuuriset toiminnot katoavat. Ukrainassa on löytynyt miinoitettuja ruumiita ja kuolleiden kerääminen haudattavaksi on hankalaa. Joukkoteloitukset ja muut sotarikokset näyttävät olevan totta, ja ovatkin. Tähän sotaan en turru, enkä ole ainoa. Aikaisemmin minulla oli sodasta hieman erilainen kuva. Kaupunkisota on varmasti maanpäällinen helvetti siviileille.