Ambrosiuksesta tuli Laurus, ikivihreä laakeri, parantava kasvi, ikuista elämää tarkoittava. Se oli Arsenin neljäs elämä. Joskus hän ajatteli että muistot kaikkoavat häneltä ja tuntuvat hölynpölyltä. Mutta luostarin igumeni sanoi ettei mosaiikki ole hajonnut. Kivenjärkäle odotti yhdistymistä. Kaikilla näillä neljällä hänen ruumiissaan asuneella henkilöllä ei tuntunut olevan mitään yhteistä, mutta ne olivat silti yhtä. Aika oli kadonnut, lakannut olemasta. Kohta hän, igumenin sanojen mukaan, ei enää olisi ajan vanki.
Kirjan loppuosa on nälänhädän, taikauskon ja nuoren naisen elämän spiraali johon Laurus vaikutti niin että hänen parantajan taitonsa katosi tilapäisesti. Anastasia, neitsyt joka oli raskaana ja hyljeksitty asui skeemamunkki Lauruksen luolassa, piilossa kyläläisiltä. Laurus opetti hänet lukemaan. Tässä lajissa Anastasia oli suorastaan nerokas. Laurus puhui Ustinalle Anastasian kohtalosta. Hän valmistautui synnytyksen tapahtumaan.
Ennen kuolemaansa Laurus esitti eräälle papille viimeisen tahtonsa:hänet tulisi kuoltua heittää suonsilmäkkeeseen.
Andrei Tarkovski vangitsi ajan elokuviinsa. Minusta tuntuu usein että ihmisen elämä on ajaton tapahtuma. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä merkityksettömämmäksi aika käy.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment