Eilen oli hääpäivä. Se oli 47. vuosi. Joko siitä on niin kauan, ihmettelen kun en tunne itseäni ikälopuksi. Ystävämme Anu, joka ei ollut pitkien suhteiden mestari, väitti että avioliittomme kesti koska mies oli merillä eikä lusmuillut kotinurkissa liikaa. Yksi luova pomo haukkui minua nutipäänunnaksi, hän ei olisi ollut uskollinen kahta viikkoa kauemmin, joskus ei sitäkään jos oikein muistan. Hänellä oli nunnista väärä käsitys. Nunnat ovat asialleen vihkiytyneitä kilvoittelijoita.
Anoppini ei ollut kehenkään kolmeen miniäänsä tyytyväinen. Kerran hän jopa kertoi löytäneensä miehelleni sopivamman naisen. Totta, oli vastakohtani 180 cm pitkä ja painoi kuulemma yli sata kiloa ja oli kuulemma ihmisen näköinen. Me Railin kanssa kun olimme niin mitättömiä kuin pieru pitkin seiniä. (Raili oli kaunis ja sopusuhtainen ja olisi ollut valokuvamalli, mikäli olisi halunnut) Hän myös antoi lapsillemme lahjaksi miesvainajansa salaa sodasta tuoman erityisluodin, joka kyllä toimitettiin paranpaan paikkaan nopeasti. Joskus elämä on kyllä yhtä mustaahuumoria tai kauhua.
Silloin oli kaunis ja lämmin heinäkuu kun menimme naimisiin. Ainakin hääpäivä oli kaunis ja lämmin. Suomen kesä on aina vaihteleva ja yllätyksiä täynnä. Tämä nyt oleva kesä on ihan siedettävä ja hyvinkin tavallinen kesä maassamme. Ihmisillä on väärä kuva ja väärät odotukset kesistä. Se että kaihoamme lämpimien ja aurinkoisten kesien perään johtuu ihmisen tavasta muistaa ainoastaan lämpimät ja aurinkoiset päivät, ei muuta. Suomalaisten kesäsää on epärealistinen uni
Ihminen on positiivinen jopa Suomessa.
Niin, mies ei innostunut äitinsä löytämästä naisesta. Anoppini lapsuuden aikaan tapahtui paljon traumatisoivia tapahtumia: kansalaissota lapsen näkökulmasta. Hän joutui kolmevuotiaana vanhemman sisarensa ihmiskilveksi piirongin nurkkaan. Sisko ilmoitti että
sinä kuolet, minä jään henkiin jos punaiset aseidenetsijät ampuvat. Sitten myöhemmin heidän isänsä omistama käsiase joutui pikkupoikien käsiin, toinen pojista kuoli. Mieheni isä kertoi tästä hirveästä tapauksesta vasta nyt. En usko että kriisiapua oli, uskon että asiasta vaiettiin. Kolmekymmentä luvulla lama vei talon, jossa oli sali ja Oleanderi. Perhe ei luultavasti koskaan toipunut näistä menetyksistä.
Se talo ei ollut mikään kartano sanoi yksi serkuista, muistoissa asiat kasvavat suhteettomasti. Anoppini meni naimisiin 1939 pietarista paenneen perheen pojan kanssa. Ihmettelen edelleen miten kaksi niin erilaista ihmistä päätyi yhteen. Mies oli kansainvälinen, nopeaälyinen ja arvomaailmaltaan aivan eri planeetalta. Anoppini oli hyvin nurkkakuntainen, arvonsatunteva ja kiukkuakeräävä talontytär joka piti porvarillisesta turvallisuudesta ja suvusta. Liitto ei toiminut ja tuntuu että lapsenlapsetkin kärsivät seurauksista.
Tavallaan pala 1900-luvun alkupuuolen henkilöhistoriaa tämäkin.
