Vappu-aaton hiljaisuus

Kaupunki hiljeni iltaa kohti. Ripustin lahjaksi saamani punaisen ilmapallon kattoon roikkumaan. Sen vieressä pitää siniverinen serkku hänelle seuraa. Onhan vappu ja kaikki!

Iltapäivällä kävimme Galleria Titanikissa katsomassa Senni Sollon Peitto näyttelyä. Ideana oli asiat jotka peittävät elämäämme ja todellinen jää peittoon. Kannan otto valtaviihdettä kohtaan.

En ole koskaan juhlinut vappua. Voi olla että juon lasillisen viiniä ja katson rankalaisen elokuvan Teemalta. Yöllä tulee pakkasta ja rakastavaiset palelevat ulkona.

Suomessa on kevät.

Alla Senni Sollon yhden huoneen "makuukammari" Titanikissa.

Venäläinen ikoni

Sinä, oi jumalansynnyttäjä, olit pyhä ateriapöytä, jolla oli taivaallinen Leipä, Kristus, meidän Jumalamme. Joka syö sitä Leipää, ei ikinä kuole, niin kuin hän, kaikkien ravitsija, on sanonut.
Me ylistämme sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi ja serafeja verrattomasti jalompi, sinua, puhdas Neitsyt Sanan synnyttäjä, sinua totinen Jumalansynnyttäjä.

Kuvan ikoni on tuntemattoman ikonimaalarin tekemä Jumalanäiti Kaikkien murheellisten ilo ikoni. Ikoni oli näyttelyssä Turun kaupungin kirjaston taiteiden talossa. Ikoniperinteen mukaisesti tekijää ei mainita, sillä ikonilla kunnioitetaan Jumalaa, ei ikonin maalaajaa. Kyseisen ikonin alkuperä on Venäjällä. Siinä kaikki sairaat, nälkäiset, sorretut ja vainotut ovat Jumalanäidin jalkojen juuressa. Jumalanäiti siunaa heidät.

Ihminen voi olla maailmassa olematta

Kirjan voi avata ja sulkea. Kuvaa voi katsoa tai olla katsomatta. Oven voi avata tai olla avaamatta. Muisti tallentaa aikaa ja tapahtumia. Ihminen voi olla maailmassa kohtaamatta ketään tai sitten avata ovensa ja myös sulkeutua. Aika on ja on samalla ajaton. Muisti ja muistot ovat henkilötasolla omia. Samasta muistosta voi toinen saada irti jotain muuta. Kansakunnan muisti taas on kollektiivista. Vanhojen latojen seiniin kaiverretut päivämäärät ja vuosiluvut ovat muistin paikkoja.

Kuvataiteilija Kaija Mäenpää on valokuvannut vanhoja latoja, ovia ja kirjoja. Näyttelyssä on kaksi tasoa valokuvauksellinen ja kuvataiteellinen. Mustavalkoiset ladot ja latojen sisäkuvat väreinä maalauksissa. Kuvat ovat saranoilla kääntyviä ovia. Värit ovat nostalgisen sinistä ja punamullan punaista. Valo on jotakin sakraalia, jotakin vuosisatojen takaista tietämystä. Aloin ajatella Tarkovskimaista maisemaa jossa vanhat mestarit näyttäytyvät.

Ajattelin ottaa kuvan valokuvasta, jossa oli vanhat, arvokkaat kirjat kamanina pariovet, joista toisen alta tulvi lämmintä valoa. Yläosassa oli alttarimainen asetelma vanhaa viisautta ja sakraalia oloa. Kuvaus ei onnistunut sillä lasipinta heijasti liikaa.


Minua tämä näyttely liikutti.

Synnyttääkö muisto värin muistissa

Joutsenet viipyilevät joessa. Lokit vahtivat Simon saarta. Mereltä tuulee viileästi. Aurinko paistaa. Jokirannan roskat lilluvat joessa. Vesi on matalalla. Nuoret ihmiset istuvat jokirannassa. Rentukoita ei vielä ole, mutta jokunen leskenlehti ja sininen kukkanen uhmaavat olosuhteita.

Kävin katsomassa galleria Nefretissä kuvataiteilija Kaija Mäenpään näyttelyn. Menen uudelleen, sillä se synnytti ajatuksia muistin paikoista ja avautuvista ovista.
Rupesin pohtimaan muistia ja värejä. Synnyttääkö muisto tietyn värin?

Kävelin katsomaan praasniekan rippeitä, mutta ne olivat ohi. Ikonimaalarit purkivat näyttelyään. Minun piti ottaa kuva Pyhän Aleksandran ikonista, mutta jokin esti minua menemästä sisälle. Ehkä itsesuojeluvaisto heräsi.

Tulomatkalla Simo joutsen poseerasi kameralle. Siiri oli kauempana ja keräsi ravintoa.
Porista soitettiin ja kerrottiin että Reposaaressa on monta joutsenta parhaillaan lepäilemässä. Tuulia, tuulimylly on rikki ja Reposaaren kivet yhtä rosoisia kuin ennenkin. Ilomantsissa lumi sulaa kohisten. Nyt iskee koti-ikävä.

Alla paatti seilaa Mäntyluodon satamaan sisään.

Ruuhkaa Aurajoessa

Turun Aurajoessa aika ajoin henkeä haukkova Simon Saari on suosittu. Lokit pitävät saarella vahtia. Nuoret lokit rähinöivät ja isottelevat itseään isommille.

Simo ja Siiri palasivat taas katsastamaan viime vuoden jäljiltä paikkoja. Toinen heistä meloi Simon Saaresta kohti pohjoista. Viime vuonna oli lämpimämpää tähän aikaan. Joutsenet viipyvät taas jonkun päivän ja jatkavat matkaansa pohjoiseen tai itään.

Kaiveltuaan joen pohjasta välipalaa linnut tekivät Aurajoen rantamutalikossa treffit, ja jatkoivat yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia.

Niin kuin peura lähteelle halajaa...

Isä Mitro Repo puhui Turun Valamon-ystävissä praasniekkaperinteestä kirkkokunnassamme. Sali oli lähes täynnä väkeä. Praasniekka tarkoittaa juhlaa. Tarkasti otteen se tarkoittaa yhteistä juhlaa. Juhlaa, jota juhlitaan yhdessä. Näitä juhlia vietetään eri maissa eritavalla. Suomessa jäyhästi ja luulen että pappi saisi huutia jos hän alkaisi tanssia kuten esimerkiksi Kreikassa on tapana. Kirkollinen osuus praasniekassa on Jumalan palvelusta, ei sirkusta. Maallinen ilonpito kuuluu kuitenkin juhlaan, eikä sitä voi erottaa kirkollisesta juhlasta.Turussa Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran praasniekkaa vietetään ensi viikonloppuna. Olisihan se komeeta jos meilläkin olisi sotilassoittokunta paikalla ja muutama tankki juhlan kunniaksi. Epäilen kuitenkin että praasniekastamme tulee yrmeän arvokas, kuten tavallista. Isä Mitron huumori on sitä luokkaa että se menee tavallisen turkulaisen käsityskyvyn yli.

Mikä tätä seurakuntaa vaivaa, sillä pitkästä aikaa paikalla olleena huomasin jännitteitä vähän joka suunnalla. Taidan sytyttää tuohuksen syrjäytetyille kirkonpalvelijoille. Kolma vuotta sitten Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran päivänä tapahtui jotain hyvin onnetonta. Samana vuonna julkaistiin juhlakirja, jota sopii antaa lahjaksi vierailijoille. Kirjan toimitti silloinen kirkkoherra. Kirja näkyy kuvassa i Mitron kädessä.

Kirkon on elettävä yhteiskunnassa arjessa ja juhlassa.

Minä itse henkilökohtaisesti olen kaivannut juhlien näkymistä kirkon ulkopuolella meilläkin, mutta jokin tässä suomalaisessa mentaliteetissa estää iloitsemisen. Tässä vaiheessa yleensä syytetään luterilaisuutta, mutta en kyllä lähtisi hakemaan syntipukkia mistään tietystä ryhmästä. Ehkä syynä on ettemme osaa olla ihmisten keskellä, joukoissa.

Sitten sivuttiin negatiivista julkisuutta ja eurovaaliehdokkuutta. On varmasti hauskaa lukea keskustelupalstalta miten syntinen itse on, mutta tietäisivätpä miten syntinen minä todella olen, niin järkyttyisivät, sanoi hän. Edellämainittu pätee meihin kaikkiin, jotka olemme joutuneet julkisen ryöpytyksen kohteeksi.Tässä tullaan taas tähän ikuiseen kysymykseen: Kuka meistä on synnitön?
Mitä miettii piispamme? (Kuva yllä oikealla.)
Isä Mitrosta on sanottava että hän on hyvä ja nöyrä luennoitsija. Voisi ajatella että euroedustajuudesta voisi olla hyötyä kirkkokunnallemme. Jonkun on aina oltava se ensimmäinen tässäkin asiassa. Se, mikä hinnan siitä ehkä joutuu maksamaan, on toinen asia.

Ahkerat naiset keittiössä ahkeroivat vapaaehtoistyössä. Kesken kiireiden aika nopealla kahvikupposelle. (Vasemmalla kuva.)

Olen vakuuttunut siitä että seurakunnassa olisi tapahduttava ikärakenteen muutos, muuten seurakuntamme muuttuu muumiogalleriaksi. Miten on selitettävissä että neuvostossa ja valtuustossa istuu henkilöitä jotka ovat olleet siellä vuosikymmenet. Puhumattakaan tiistaiseurasta.

Kivestä kasvaa graffiti

Kaupungilla kävellessä, jos osaa katsoa, voi nähdä sellaista mitä silmä ei yleensä näe. Ihmisen näkökyky on vaillinainen, sille ei voi mitään. Tätäkin kuvaa luulin aluksi lokin paskaksi. Tarkempi katsominen paljasti taideteoksen. Lokeista puheen ollen; Aurajoen yläjuoksulla nuoret lokit rähisevät ja ajavat sävyisät sorsat siltojen alle. Kevät on moni-ilmeinen.

Kevät näytti voimansa Liedon Hakkisissa, jossa yli tuhat kuutiota viljelysmaata sortui jokeen ja sähköpylväs samoin, aiheuttaen sähkökatkon. Tämä ei kuulemma ole kovinkaan epätavallista Aurajoen rantamilla.

Voisikohan hautakiveensä liittää tuon tapaisen graffitin?