Rosvorantueen kuoliniskuja

Jos ves perssiisseen noussoo, niin pakko tiältä on lähtee! Heinäniemen isäntä sanoi näin erään viikkolehden haastattelussa koskien Pamilon voimalaitoksen invaasioota ja tilojen pakkolunastusta ja rantojen parturointia 1950-luvulla.
Emäntä Iida Karvinen, koko ikänsä Koitereen rannalla elänyt sanoi radiohaastattelussa itkien: Sinne jäivät rannat armaat iäksi...

Myöhemmin nämä rannat alkoivat syöpyä ja valua järveen. Ruotinniemen kylä muuttui autioksi muistojen maaksi. Koulun rakennustarvikkeet vietiin Huhuuksen koulua varten.

Vesistön luontaiselle kalakannalle voimalaitos merkitsi loppua. Koitereen järvitaimenen yhteys Ala-Koitajoen kutupaikkoihin katkesi. Koitajoen planktonisiian lisäntymis alueet vähenivät murto-osaan enitsestään.

Pakkolunastukset alkoivat 1950-luvulla. Rosvorantueen väkiluku väheni todella rajusti. Itse muistan kylän viimeiset Juhannusjuhlat 1956 tai 1957. Sen jälkeen ei juhannusjuhlia ja kalajuhlia järjestetty. Kylä alkoi elää hiljaiseloa. Paradoksaalista kyllä väen lähdettyä jäljelle jääneet saivat kovan väännön jälkeen autotien kylään ja myöhemmin sähköt.

Nyt "Kutsetti" yrittää parhaansa mukaan parturoida Koitereen saaria puista vapaaksi.

Lutti ja hengissäselviämisen kovat lait

Kun olot luonnon keskellä ja armoilla ovat kovat ja tekemistä paljon, ei mielenterveysongelmia ollut. Piti pysyä hengissä kynsin hampain. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Lutin isäntä Antti Härkönen kuoli 1919. Oli sekavat olot vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Lutin emäntä Tiina jäi yksin kymmenen lapsensa kanssa. Elettiin kuulemma omavaraistaloudessa: kasvatettiin ohraa niin paljon kuin suinkin oli mahdollista. Kaskinaurista kylvettiin myös. Koitere antoi kalaa ja vanhin pojista, Kali, oli jo metsästys kykyinen. Savotalaisia oli paljon ja Tiina leipoi leipää ja myi heille. Hän oli selviytyjä kuten naiset yleensä olivat. Oli kyllä oltavakin, sillä kyseessä oli hengissäselviytymisen kova taisto.

Lutissa vallitsi miesten mielivalta tuolloin: jätkät juopottelivat ja tappelivat. Paikalle lähetetty poliisi ei asiaa auttanut, hän juopotteli muiden mukana. Menetti tosin pian virkansa. Lutin pojat kasvoivat ja päättivät että sekasorron oli loputtava sen jälkeen kun humalaiset olivat riehuneet ja rikkoneet kaikki ikkunat. Heillä oli nuorta miesvoimaa järjestyksen palauttamiseen. Näissä kähinöissä syntyi käsite Lutin tasavallasta. Syntyi myös käsite Köpin Keisarista. Hän oli tullut Suojärveltä ja julistautui Köpin keisariksi. Hän oli kruunun metsänvartija.

Katselin Tiinan hautakiveä Kivilahden hautausmaalla ja ihmettelin kolmea sukunimeä hautakivessä. Tiina oli Leena Puhakan avioton tytär. Mari mummo oli hänen sisarpuolensa eli Nissinen. Härkönen oli miehensä nimi. Tiinan originelli Hilkka tytär oli ennen kuolemaansa kultauttanut Tiinan hautakiveen Nissinen nimen, Puhakka oli jotenkin sammaloitunut jo. (Mistä me tiedämme vaikka Tiina olisi ollut Nissisen lapsi)

Minun tuntemukseni Luttiin on hyvin suppea. Kylässämme asui Lutin Aarne ylimaallisen topakan vaimonsa kanssa. Vaimo oli koulun keittäjä ja me kyllä hieman pelkäsimme häntä. Aarne oli komea ja reilu ihminen. He olivat hyvin vieraanvaraisia. Koulun sulkemisen jälkeen he muuttivat pois. Jokin aika sitten äitini kertoi Lutin Tiinan viimeisenkin lapsen kuolleen.

Patvinsuolla voi varmaan kokea jotain samaa luonnon olotilaa kuin Lutissa muinoin.

Nuhtelujen historiaa seurakunnassa...

Edellisessä luvussa kerroin kinkerien nuhtelu osuudesta. Nyt kerrottava tosi tarina sattui kirkonkylän liepeillä, ei meidän kylässä.

Jossakin kirkonkylän liepeillä olevassa kylässä oli nainen jäänyt leskeksi. Huhut alkoivat kiertää tämän elävän siveetöntä eli huonoa elämää. Rovastin piti ottaa seville oliko valituksissa perää. Hän lähti lesken luo ja otti mukaansa kirkkovaltuuston puheenjohtajan ja kaksi uskottua henkilöä.

Rovasti kysyi: Oletko viettänyt huonoa elämää?

Leski: En sen huonompaa kuin mieheni eläessä.

Rovasti: Onko kylän miehet tehneet sopimattomia ehdotuksia tai peräti ahdistelleet?


Leski: Ei. Paitsi tuo kirkkovaltuuston puheenjohtaja.

Tarina ei kerro miten jatko sujui.

Kaikesta saatiin pahaa aikaan, mikäli haluttiin. Koulukaverini äidillä oli allergista ihottumaa ja yksi vanha ja tekopyhä emäntä sanoi ihottumien johtuvan huonosta elämästä. Nyt kun oikein muistan niin oli myös noidaksi nimittelyä ja kerran yksi huusi perääni että Antakkoo tuon tytön olla rauhassa tai ukko Otto taikkoo hulluksi. En usko että ukilla oli noitiin verrattavia kykyjä.

Tietäjiä kyllä oli ennen aikaan vähän joka kylässä; he seisauttivat verenvuodon ja olivat perillä mieleen vaikuttamisen saloista. Tietysti näitä kykyjä voi joku pahaa toivova käyttää koston välineenä. Kaikille ei nämä henkihommat sopineet, tarvittiin älyä, tunnetta, vahvuutta ja herkkyytä. Häilyvät persoonat eivät pystyneet näihin hommiin. Tietäjät kysyivät neuvoa Jumalalta. Näkivät näkyjä ja kuolleiden kuvia. Itä-Suomessa tietäjät olivat yleensä miehiä, mutta vahvoja näkijänaisia oli kyllä.

Näkijän lahjat periytyivät meillä Beatta mummon suvusta joillekin henkilöille. Asioita, joita ei voida tieteellisesti todistaa, kutsutaan yleensä taikauskoksi. Jos taikausko on pelastanut verenvuotoon kuolemassa olevan, niin eipä tuosta haittaa liene ollut.

Rosvorantueen tarinoita XII

Kun kylän henkilögalleriaa ajattelee, rupeaa miettimään että miten yleispätevä se on yhteiskunnallisesti. Kylässä oli joukko "kunnollisia ja työteliäitä" naisia, jotka tarvittaessa selviytyvät huonoista ajoista ja lähes nälästä. Sodan jälkeen oli pulaa elintarvikkeista, ja vaikka kylissä elettiin pitkälle omavaraistalouksissa, oli puutetta ruoasta joskus. Äitini on kertonut että hänkin joutui toisen nuoren miniän kanssa teurastamaan vasikoita. Miehet olivat savotoilla ja ruokaa piti jostakin lapsille hankkia. Nykyään hänestä ei ole edes hiiren tappajaksi ja karhujenkin käskee menemään metsänpeittoon metsästäjiltä.

Noista kunnon naisista oli kyllä oudoin se emäntä joka kinkereillä ilmoitti että hän ei koskaanole tehnyt huorin, eikä ole kylmä, vaan aina valmis kun mies haluaa. Toinen taas kertoi pitävänsä flanellihousuja miehen poissa ollessa jotta tavara pysyy lämpimänä miestään varten. Olin noin kuusi vuotias ja ihmettelin kun Hanna mummo nauraa hekotteli että on se hyvä että tässäkin kylässä on muutama emäntä joka julkisesti paljastaa hyveensä.

Oli myös niitä vähemmän kunnollisia, mutta hyvinkin tarpeellisia naisia. Oli "pikkikehno" joka kiroili ja puhui tuhmia ja lapset ajettiin ulos tai kammariin koska hän puhui ihan mahdottomia. Sitten oli yksi "ilolyyli" joka kuulemma antoi kaikille. En tiedä liikkuiko raha. Tästä naisesta ei ollut vaaraa kenellekään.

Kylissä oli kylän vanhin henkiö, jonka tehtävä oli valvoa kylän moraalia. Kinkereillä pappi kysyi häneltä oliko ketään nuhdeltava huonosta elämästä? Se oli kiusallista, varsinkin, jos joku tiukkapipo oli valittanut kirkkoherralle ja asia piti tutkia. Yleensä valittamista ei ollut, ja huono elämäkin oli veteen piirretty viiva.

Kristillisyys oli hyvin fyysistä ja maanläheistä. Ihmisiä autettiin hädässä ja yhteihenki oli olemassa. Oli elonkorjuutalkoita ja perunan nostoa. Noissa talkoissa syötiin yhdessä ja juhlittiinkin joskus.

Nyt ei yhteisöllisyyttä ole, ei ole kylääkään, ainoastaan kesäasukkaita, joista jotkut viipyvät pitkälle syksyyn ilmoista riippuen.

Autoista sentään moikkaillaan.

Rosvorantueen tarinoita XI

Alina mennä vippasi pitkin keväistä hankea naapuriin. Talo ja maat oli myyty ja oli lähdettävä Lieksaan asumaan. Hänen hevosensa Vappu oli myyty naapuriin työhevoseksi. Hän tiesi että Vappu saisi arvoisensa olemisen, ei häntä se kaihertanut. Kaiherruksen syy oli rakkaus ja kiintymys hevoseen. Hän meni ja haukkui ostajan ja oli hyvin onneton. Lopuksi hän esitti toivomuksen että Vapun länget oli tuotava hänen haudalleen, kun hän kuolisi. En tiedä toteutettiinko toive.

Alina oli ollut koko elämänsä köyhä ja vähäosainen. Hän oli tullut Käkisalmesta piiaksi Penttisen kartanoon eli hoviin, kuten Alina oli tottunut sanomaan. Alina tapasi Eetun. Eetu narrasi heti kättelyssä olevansa niin isosta talosta että seitsemästä ikkunasta päivä paistoi yhtä aikaa.

Alina nokkelana sanoi että: Isosta talosta...mutta eihän sinulla ole edes paidassa nappeja. He menivät naimisiin ja ensimmäinen asumus oli hatara ja alkeellinen mökki hallasuon laitamilla. Toinen talo oli mäen kumpareella ja päivä paistoi ainakin kahdesta ikkunasta sisälle.

Evakkoreissu oli raskas, vanhin poika Olavi katosi junamatkalla Vieremälle, eikä häntä koskaan löydetty. Olavi oli erikoinen, ehkä hän kärsi jostain syndroomasta. Matkalla joku hädänalainen paskansi Alinan eväsmaito peilariin ja lapset saivat armeliaiden paloja nälkäänsä. Nyt on kerrottava että evakkojunat suljettiin ja tuttu lähettäjä sanoi että kukaan ei pääsisi matkan aikana ulos. Junissa ei ollut käymälöitä ja jokainen sai selvitä kykynsä mukaan.

Poliisi kuulusteli kaikkia ja epäili henkirikosta.

Lieksassa Alina eli luultavasti elämänsä keveimmät ja onnellisimmat vuodet.

Rosvorantueen tarinoita IX

Sota oli ohi. Elämän paluu entiselleen oli mahdotonta, mutta intoa uuden luomiseen oli kyllä. Nuoret menivät naimisiin, puitteet olivat ankeat paperikukkineen ja puukenkineen.

Metsätöitä oli enemmän kuin jaksoivat tehdä. Metsureita asutettiin taloihin ja me lapset ihmettelimme tekojäseniä sänkyjen päällä miesten mentyä saunaan.
Sodasta ei tullut yhtään tervettä henkilöä; ruumis oli ehjä, mieli nyrjähtänyt. Tai päinvastoin, tai molempia. Silloin ei kriisiapua ollut tarjolla muutoin kuin miesten saunoissa ja pappien kanssa ehkä. Suomalainen elämäntapa on karua ja kovaa; kaikesta on selvittävä yksin.

Rosvorantueella oli kesäteatteri. Opettaja Leisti oli itsekin sodan satuttama. Hän kokosi nuorehkoja miehiä teatterikerhoonsa. Aleksis Kiven Seitsämän veljestä sai uusia vivahteita. Isänikin oli mukana kuulemma Timon roolissa. Hän taisi olla ainoa laulutaitoinen porukassa. Joka tapauksessa ryhmä kiersi Pohjois-Karjalassa. Mietin mielessäni ryhmäkuria ja alkoholinkäyttöä. Sodan jälkeen mieliä lääkittiin ja unohdusta haettiin viinan voimalla.

Politiikka tuli näkyväksi seinille ilmestyneistä vaalimainoksista. Kuvassa oli Maunu Pekkala ja Urho Kekkonen ainakin. Suomi alkoi nousta hitaasti mutta varmasti.

Rosvorantueen tarinoita VIII

Ennen sotaa venäläisiä tiedustelijoita vaelteli rajakylissä. Myöhemmin nämä desantit ja partiot muuttuivat Stalinin tappo-ryhmiksi heidän piti täyttää Stalinin lukuja; Stalin oli isojen lukujen mies. Kun jokin luku tuli täyteen osa tapettavista jäi tappamatta.

Yksi tädeistäni on kertonut että vihollisen varalta oli suunnitelmia: lapset ja nuoret nukkuivat kesäisin ylisillä, josta oli pakotie läheiseen metsään. Oli annettu ohje että jos talosta alkaa kuulua ammuntaa, piti juosta metsään mahdollisimman hiljaa ja nopeasti.

Ukko Antti otti kirveen syliinsä ja uhkasi sankarillisesti puolustaa kirveskädessä jos tarvis vaati. Kirves takavarikoitiin ja moinen sankaruus joutui pannaan. Jonkin aikaa alapihassakin nukuttiin vanhan tallin vintillä. Hanna mummo kertoi että eräänä yönä kolmen vanha Paavo poika oli herännyt ja lähtenyt kävelemään ovelle. Ovelle oli ilmestynyt valkoinen hahmo joka oli seisonut oven edessä. Paavo oli sanonut että kokkelityttö ei päästänyt ulos.
Oliko ulkona vihollisia? Mene ja tiedä.

Myöhemmin kesällä koko kylän väki oli paossa saaressa, josta heidät evakuoitiin Vieremälle.

Sodan aikana Ritosaaressa oli sotaanväsyneiden metsäveljien korsuja. Yksi isäni sedistä oli myös siellä ja kävi salaa saunomassa kotonaan. Siellä oli Lutin Tasavallan Härkösiä. Ihmettelin itsekseni miten tämän tasavallan ruokahuolto toimi. Myöhemmin he olivat käpykaartilaisten vankileirillä jossakin. Heidät armahdettiin valvontakomitean toimesta.

Sodista palasivat toisenlaiset miehet kuin sinne olivat lähteneet.