Rosvorantueen tarinoita VII

Ukko-Antti oli kuollut. Hän makasi keskikammarissa, yläpihan vanhassa rakennuksessa, valmiina arkkuun laitettavaksi. Yläpihan Maija vei meidät katsomaan kuollutta isoukkia. Olin kaiketikin neljän vanha. Muistan ainoastaan tunnelman ja kuolleen ja että lumi tuoksui ulkona. Oli kevättalvi. Tuohon aikaan vielä kuolemat ja syntymät olivat osa ihmisten luonnollista elämää. Suru oli yhteisöllistä ja hautajaisvieraita oli paljon, koska suvut olivat suuria ja pitivät yhteyttä eri tavalla kuin nykyään. Kyläläiset olivat tervetulleita säätyyn ja varallisuuteen katsomatta. Ruokatarjoilun piti olla runsasta ja riittävää.

Muistan että kesken hautajaisten säikähdin jotakin ja Anja kiikutti minut alapihaan rauhoittumaan. Muistan lumipyryn ja sen että itkin ihan paniikissa.

Kun isäntä kuolee, seuraa säällisen ajan kuluttua perinnönjako. Perinnönjaot ovat melkein aina epämiellyttäviä tilaisuuksia koska ihmisten alkuvoimaisuus pyrkii esille ja saa aikaan ongelmia. Itse pelkäsin kauan korotettuja ääniä ja riitelyä.

Rosvorantueen tarinoita VI

Täytyy sanoa että muinoin ihmiset elivät järvestä. Kalaa tuli ja pyynti oli kohtuullista, myöhempien aikojen muikkukadosta tai kuhan istutksista ei vielä tiedetty. Isän äidin äiti Beata eli Pietta oli kova kalastamaan. Joutoajat hän istui veneessä ongella; aikaa ei tuhlattu joutenoloon, vaan aina piti keksiä hyödyllistä tekemistä.

Hän piti järjestystä pirtissä ja isäni mukaan kaikki oli tiptop ja siistiä. Suuressa tuvassa oli aina sunnuntain tuntu; pitkät räsymatot olivat hapsuja myöten suorassa. Hän piti myös tyttöjen kunniaa silmällä: vahti nukkuma-aittoja kesäisin, eikä päästänyt tansseihin Lutin "härkien" kanssa samalla veneellä. Lutin miehet olivat komeita, juoppoja ja vain yksi asia mielessä Pietta oli sanavalmis ja tyttäret aivan yhtä virtuoosimaisia, joten sanansäilä lensi kyllä.

Kuivalaisten suku oli muutenkin sanankäyttäjinä tunnettuja. Parkinsonintauti ja epilepsia kuuluivat suvun rasituksiin. Piettakin vanhemmiten vispasi käsillään ja tutisi rajusti. Siihen aikaan kaikki meni jotenkin vanhuuden heikkouden tiliin. Muistikuvani Pietasta jäävät 1950-luvun alkupuolelle. Hän sairasti silloin jo kuolintautiaan ja puhui outoja, näkyjä näki. Pietta-mummon hautajaisia en muista mutta hautakivestä voi päätellä jotakin. Hän oli syntynyt 1874, Mateli Kuivalatar kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, joten mummon tarinat heidän kohtaamisestaan on kyllä tarua. Pietan jälkeläiset löytyvät nykyään Ruotsista, Helsingistä ja Tampereen seudulta ja tietenkin Ilomantsista. Kesäisin osa heistä vaeltaa Koitereen rannoille mökkeihinsä.

Joka kesä Johannan päivänä istuimme Hanna-mummo ja minä kahvipöydän päässä ja joimme väen kanssa kermakahvia ja söimme, en muista oliko kakkua vai mustikkapiirakkaa. Olin neljän vanha ja naapurin Aliina, joka oli jokapäiväinen vieras, oli mukana kahvipöydässä. Hän väitti että olin aivan Pietta-mummon näköinen. Minä suutuin ja aloin osoittaa mieltäni aina kun Alina saapui kylään. Olin loukkaantunut koska peilistä näin ettei minulla ollut ryppyjä, enkä tutissut. Musti koira alkoi pissiä Alinan helmoille ja Alina hutki Mustia kepillä. Silloin en vielä tajunnut Alinan elämän tragediaa ja kurjuuden koko kirjoa.

Rosvorantueen tarinoita V

Kylässämme oli omasta takaa muutamia erikoisia henkilöitä, joista riitti kyllä juttuja. Erikoisin oli varmasti "ystävämme Ranssi". Me lapset menimme piiloon kun näimme Ranssin saapuvan metsänrajasta mäen alta tietä klenkaten. Tirkistelimme hänen liikkeitään salaa. Ranssi oli suutari ja hänellä oli lesti ja hän uitti purossa nahkoja ja teki kenkiä. Hän kuulemma teki myös päihteitä ja väittämän mukaan juotti juopoille nahkojen liotusvettä. Hän valehteli ja kujeili ja ilveili. Usein myös narrasi ihmisiä. Naiset olivat varuillaan Ranssin ilmestyttyä paikalle. Ranssilla oli pitkät luisevat sormet ja hänen kouraisunsa kankussa oli kamalaa kuulemma.

Ranssin oikea nimi oli Frans Partanen. Hän oli erään emännän kanssa jatkuvassa "sotatilassa". Kerran olimme saaressa, en muista mitä varten, Ranssi kaiversi puukolla koivunkylkeen Hitlerin kuvan ja laittoi kyseisen emännän nimen alle. Ehkä olimme nuottaa vetämässä.

Myöhemmin Ranssilla oli suutarinliike Uimaharjussa. Hän kuoli parakkinsa mukana tulipalossa joskus 1960-luvun taitteessa.

Toisella tavalla erikoinen oli Eetu Tahvanainen. Hän lähetti joskus 1930-luvulla käsikirjoituksen suureen kustantamoon Helsinkiin. Käsikirjoituksen nimi oli Koitere karun Karjalan keskellä. Isäni kertoi että Eetu oli kutsuttu Helsinkiin kustantamoon: maksettu matkat ja yösija ja tarjottu ruokaakin. Kaksi kustantamon herraa oli ollut ihmeissään miten niin alkeellisista oloista oleva henkilö on pystynyt moiseen suoritukseen. Ei siitä kirjaa tullut, mutta ikimuistoinen retki kuitenkin. Eetulla oli myös muita taiteellisia taipumuksia kuten kuvantekemisen kyky.

Eetu eli rankan elämän metsätöissä, elättäen vaimonsa ja viisi lastaan. Vanhin lapsista katosi evakkomatkalla; hän oli hieman "höperö" ja luultavasti eksyi väkijoukossa väärään paikkaan, tai putosi junasta. Eetun vaimo Aliina oli kotoisin Käkisalmesta ja hän ansaitsee kyllä oman tarinansa. Heidän kolme tytärtään olivat kovin kauniita.

Eetu asui, muistaakseni, metsätyömiesten kodissa kuolemaansa asti.

Rosvorantueen tarinoita IV

Tämä on edesmenneen isäni kertomaa lapsuudestaa ja siitä miten he menivät vanhemman veljensä Martin kanssa ostamaan hevosta Tahvo Walliukselta. Heillä oli kolikoita taskussa ja he olivat nähneet miten isännät hevoskauppoja tekivät.

Tahvo oli leikkisä mies ja alkoi hieroa kauppoja. Tahvolla oli postitorvi ja rivolli. Hän jakoi postia kävellen kymmeniä kilometrejä kerralla. Luulen että postia jaettiin enintään kerran viikossa tuolloin. Tahvon vaimo oli totinen ja hyvä ihminen, hän taki lopun hevoskaupoista ja oli sitä mieltä että poikien olisi mentävä kotiin kasvamaan. Isäni vei Annin autiolle haudalle keväällä kukan, niin kauan kuin pystyi. Nykyään Annin haudalla on kyllä sukulaistensa tuomia kukkia.

Omat muistoni kyseiseen mökkiin liittyvät pyhäkouluun ja kyläkauppaan, joita molempia hoiti Tahvon miniä Elvi.
Kerran löysin uimakaoulasta tullessani tieltä 50 penniä. Ostin koko rahalla tikkareita kavereilleni ja itselleni. Elvi alkoi rähjätä että olisin ollut lähellä Jumalaa jos olisin tuonut rahan suoraan hänelle olematta ahne ja ostamatta tikkareita. Sanoin että ite out opettanna että Jumala siunovvaa antajjoo ja palkitsee hänet runsaasti taivaassa. Sitäpaitsi pahasilimä on nähnyt sinut makkuulta tutkimassa muurahaissii saniaismetässä papin kansa.

Olen oivaltanut miten eroottissävytteistä oli kylissä vierailevien pappien ja kulkumiesten vierailut. Lapset näkivät kaikenlaisia asioita mutta emme tietenkään tajunneet mitä oikeasti tapahtui. Niin kuin se yksikin rouva joka muhinoi autiotalossa vieraan miehen kanssa. Olin 7-vuotta ja ällistynyt kun mies sanoi että Tyttöä on säikyteltävä niin se ei puhu... Minua ei kiinnostanut pätkääkään heidän touhunsa, ennen kuin mies alkoi uhkailla. Aloin ajatella että jotain luvatonta tässä nyt on, ja jopa vaarallistakin.

Rosvorantueen tarinoita III

Mari-emäntä oli rivakka ja vilkas ihminen. Tulistuikin nopeasti. Kerran tuli tinuri taloon. Tinurit kiersivät taloissa tinaamassa kupariastioita ja erityisesti kahvipannuja. Tämä tinuri paljastui Marin mielestä huijariksi. Mari otti pannun ja tarkasteli sitä. Tinuri säntäsi ulos karkuun kun Mari heitti häntä pannulla. Mari huusi perään että tämä ei ollut tinuri, vaan huijari. Vanha sukulainen tiesi kertoa että tinuri oli kussut eteisen juomavesikorvoon ja Mari oli haistanut asian ja antoi äkkilähdön ja porttikiellon.

Kiertäjiä oli toki muitakin. Aiemmin 1900-luvun alkupuolella, tsaarinvallan aikaan, kiersivät laukkuryssät ihmeellisten tavaroidensa kanssa. Kaikki "Shemeikat" eivät olleet hurmureita, hauskoja kylläkin. Nyt on sanottava että Hämäläisen suvun miehet yleensä olivat hyvin järkeviä ja lyhytsanaisia. Eivät liikoja lemmestä luritelleet, kuten suomalaiset miehet eivät yleensäkään luritelleet. Mari-emäntä lämmitti saunan, mutta ei sentään mennyt kylvettäjäksi. Ukko-Antti rupesi murjottamaan ja piiat juoruamaan aikansakuluksi. "Shemeikoista" oli hyötyä tiedonvälituksessä.

Tsaarin aikaan jokaisen mökin ja talon seinällä piti olla tsaarin kuva. Oli vuosi 1906. Isäni isä oli tuolloin kuusi vuotias ja toimeliaana lapsena hän oli huomannut tsaarin kuvan pudonneen lattialle. Hän otti vasaran ja naulasi kuvan seinälle, niin että naula sojotti tsaarin kulmakarvojen välissä. Paikalle saapunut laukkuryssä rupesi uhkailemaan että hän kantelee tsaarille ja tuollaiset kapinallisen alut tapetaan. Mari-emäntä suuttui ja sanoi että: Onko tsaarilta tapettavat lopussa kun viattomia lapsia pitää uhkailla. Tämä laukkuryssä ei saanut saunan lämpöä, eikä hyvää kohtelua.

Rosvorantueen tarinoita II

Elettiin 1930-luvun alkua. Mari emäntä kasasi illansuussa koriinsa naapuriin viemisiä. Nälkä ei ollut kovinkaan outo vieras joissakin mökeissä, joissa oli lapsia ja lisää tulossa. Kapalokangasta syntyvälle, ja muita synnytyksessä tarvittavia välineitä. Ja ennen kaikkea ruokaa ensihätään. Ukko-Antti mutisi : Tuas se on nyyttinsä kanssa nuapurriin mänössa Tähän Marilla oli aina sama vastaus: Kaikki on kelevanna. Mittään ei ole tarvinna takasin tuuva.

Isompien ja vähän varakkaanpien talojen kristilliseen velvollisuuteen kuului auttaa huonompiosaisia. Tämä arjen totuus oli kirjoitettu ihmisten mieliin. Ilman tätä ei olisi selvitty huonoina aikoina.

Oli maaliskuun ilta. Pakkanen oli taas kiristymässä, värnä vinkui hormesissa ja ennusti kiireistä yötä. Sauna lämpisi ja vesi oli kuumaa. Uuden elämän vastaan ottamisessa oli aina jotakin pyhää. Kaikesta kurjuudesta huolimatta.

Rosvorantueen tarinoita I

Metsäherra ukko Santanen oli tullut tulokseen että Koitereen pohjoisrannalla olevissa pienissä kylissä tapahtui puiden salakaatoa. Kantojen päälle oli laitettu sammalta. Hän ei saanut syyllisiä kiinni, vaan alkoi noitua ja siinä tohinassa syntyi käsite Rosvorantue.

Esimerkiksi sukuni esi-isä oli tullut Vinkaraan "Kutsetin" maille vaihtokaupan yhteydessä 1900-luvun alussa.

Kylissä elettiin hyvin pitkälle omavaraistaloudessa. Kylät olivat pieniä ja asuttiin monen sukupolven yhteistalouksissa. Vanhat rakennukset olivat sekoitus karjaista ja savolaista talonpoikaistyyliä. Liikkuminen oli kesäisin veneiden varassa, talvella liikuttiin hevosilla.

Kaupoissa ja kirkoissa käytiin harvoin. Papit tulivat joskus jalkaisin salojen halki tai hiihtäen. Kinkerit olivat pakkotapahtuma ja ihmisten lukutaitoa testattiin. Kaikkien elävien henkilöiden oli oltava paikalla.

Ensimmäiseksi Hämäläiset asuivat Kauvonniemellä, josta Antti Hämäläinen siirtyi Vinkaraan. Hän oli mennyt naimisiin Maria Nissisen kanssa, jonka sisko taas oli Lutin Tiina. Näistä vahvoista naisista vähän myöhemmin.

Ruotinniemessä oli mummoni kotitalo. Myöhemmin siinä talossa toimi kansakoulu, jota minäkin kävin kolme luokkaa. Isomummo Beata eli Pietta on oman tarinansa arvoinen.

Nämä tarinat ovat muistin varaisia ja suullista perintöä. Joku toinen muistaisi varmasti enemmän ja toisin.