Kohti suurta paastoa

Räntää mättää taivaalta. Voittopuolisesti vettä. Sovintosunnuntai on ensi sunnuntaina. Sitten alkaa suuri paasto. Näistä asioista on puhuttava varoen, sillä tietoni ovat hatarat. Silloin kun Mateli Kuivalatar eli, oli paasto kunniassaan luterilaisillakin. Äkkiä ajatellen ruokapaastosäännöt olivat helposti täytettävissä, sillä kansa eli niukasti kevättalvella. Lehmät ummella, kalaa oli kuivattuna ja suolattuna. Silloin ei liene ollut rasvaongelmaa ja lihavuus oli arvon mitta. Oli häpeällistä jos talon emäntä oli laiha. Yritin etsiä Kantelettaresta paastorunoja, mutta en silmäillen löytänyt. Hengellinen paasto taas kohdistuu hengen puhdistumiseen saastaisuudesta.

Paastorukous

Herra, minun elämäni Valtias! Esti minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.

Oi kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten minä veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti. Amen.

Murmelin varjo

Ikiaikainen kelttiläinen viisaus: metsämurmeli herätetään talviunestaan. Jos murmelista jää hangelle varjo , niin talvi jatkuu. Jos varjo on epäselvä, tulee talvesta lyhyt ja keväästä pitkä. Tämä piti tehdä helmikuun toisena päivänä. Minusta tämä on selvää eläinrääkkäystä.

Suomalainen vastine lienee karhun varjosta ennustaminen : herättäjästä jäi varjo hangelle. Talvi jatkuu.

Kello viidentoista teellä

Eilen olimme Galleria Titanikissa kello viidentoista teellä. Siellä kokoontuvat eri taiteenalat yhdessä pohtimaan kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä asioita. Tällaiset kokoontumiset ovat tervetulleita kaupugissamme.


Seuraava kokoontuminen on kuukauden päästä. Nuorten ihmisten innostus on ilmeinen. Ihanaa. Ei pidä luovuttaa.

Olisi mukavaa tehdä rahattoman ihmisen produktio kulttuuripääkaupunkiuden kunniaksi. Olisi, mikäli pelkkä innostus ja yhdessätekeminen riittäisi kannustimeksi.

Kirjailijat ja runoilijat ovat hankalia yhteistyökumppaneita. He kun yleensä toimivat yksin.

Torpan tyttö, kuin vettä valaen

Tänään on kansallisrunoilijamme päivä. Minä tosin en ole koskaan oikein ymmärtänyt hänen merkitystään kansalliselle identiteetillemme. Minä en ole koskaan innostunut hänen tuotannostaan. Äitini sen sijaan osasi ulkoa Vänrikki Stoolin tarinoiden runot; ainakin Torpan tyttö-runon, ehkä se puhutteli häntä erityisesti koska hän ensimmäiseksi muisti juuri kyseisen runon. Hän kävi koulunsa 1930-luvulla ja silloin Runeberg oli arvostettu. Äitini muistaa kait vieläkin kuin vettä valaen runoja kyseisestä kirjasta. Tuohon aikaan oli ulkoluku kouluissa kovassa kurssissa. Nykyään saa olla ylpeä jos koululainen edes muistaa kuka Runeberg oli ja on.

Olen kiinnostuneempi hänen vaimonsa elämästä ja tuotannosta. Mikäli Runebergistä tehdyt elämäkerrat pitävät paikkansa, luulen etten olisi pitänyt hänestä. Vai olisinko sittenkin ollut muiden naisten tapaan rähmälläni tämän suuruuden edessä? Mene ja tiedä.

Olen joskus analysoinut kyseisen Torpantyttö-runon jossakin. En löytänyt sitä tähän, joten jäten analyysit myöhemmäksi.

Ylinnä oleva kuva tuli valituksi suomalaiskansallisen sinisen torpan symboliksi.

Tuotteistettu lapsi

Lapsi on nykyään tuote. Ainakin hyvintoimeentuleville perheille tuntuu olevan. Lapseen kohdistuu toiveita ja odotuksia. Lasta ei voi ainakaan vielä palauttaa, ellei se täytä vanhempien asettamia toiveita. Lapsi voi olla status. Sitten on toki niitä lapsia jotka ovat lapsia ja joilla on mahdollisuus olla lapsia ja hyväksyttyjä sellaisena kuin ovat.

Itseäni on suututtanut joskus lasten liika suojelu ja tien tasoittaminen. Lapsen pitää ensinnäkin ikävystyä kunnolla jotta hän keksisi itse tekemisensä. Tällaisista lapsista tulee ajattelijoita ja tekijöitä, ei pelkästään toteuttajia. Valmiit puuhamaat ja seikkailuradat ovat viihdettä kyllä, mutta miksi lapsilta on viety kotimetsä jossa kokea kaikkea jännää ja luoda oma seikkailunsa.

Me naiset olemme suunnitelleet lapsille päiväkotien pihat ja lekkpipuistot turvallisiksi, hyvä ettemme ole kaivaneet kiviäkin ylös. Lapset kiipeilevät luonnostaan kiville ja puihin. Erään päiväkodin pihalla näin keinopuun, jossa oli sopivat oksat lapsen kiivetä. Elämässä nyt harvemmin on tiet tasoiteltu ja oksat karsittu ihmisen kulkea, paitsi jos on rikkaiden heimoon syntynyt.

Lasten pitäisi saada olla lapsia. Lasten huonoa kohtelua ei ole pelkästään heitteillejättö ja fyysinen pahoinpitely. Sitä on myös tuo edellä mainittu tuotteistaminen.

Päivän lainaus

Syysiltana sytytän huoneeseeni lampun. Valo virtaa ikkunasta pimeään. Pimeys ei virtaa sisälle. Pimeyttä ei ole.
On vain valoa ja valottomuutta.

Torsti Lehtinen, Kuolemattomat sielut. Kirjapaja, Helsinki 1989

Allaoleva kuva ei liity mitenkään Torstiin eikä hänen kirjaansa. Tähän meidän yhteiseen aikaamme kylläkin?

Mutta lumi yllätti meidät...

Ihmettelen miksi Pääministeri Matti Vanhanen oli elokuvan Jussi-juhlissa, mutta kulttuuriministeri ei. Itse patsaiden jakoon en puutu. Olisin kyllä palkinnut Kaarina Hazardin jotenkin.

Miksi ihmiset rakastavat kirjoja niin paljon, että jättävät palauttamatta kirjoja pienen yhteisön kirjastoon niin runsaasti, että jäljellä olevat kirjat täytyy laittaa lukkojen taa.

Miksi lunta satoi vain lusikallisen, kun sitä olisi voinut tulla paljon? Katselin yöllä ikkunaa ja hiutaleet näyttivät lähes jalkarätin kokoisilta ilman silmälaseja katsottuna. Ajattelin, että aamulla olisi kinos ikkunassa saakka. Pettymystä on elämä.

Istuin erään seurakuntalaisen kanssa seurakuntasalin aulassa ja puhuimme Miina Äkkijyrkän häädöstä. Paikalle tuli topakka nainen joka komensi kanssani keskustelleen henkilön erään klikin pöytään, ja sanoi että hänen paikkansa olisi siellä. Näin pitkällä ollaan yhteisöllisyydessä. Mitä nämä ihmiset pelkäävät?

Tänään tuntuu kaikki olevan valkoista. Naapuritalon kaikki rappuset lumessa ja ikkunat tyhjät. Jotakin tapahtui ja talo autioitui. Seinän takana radio on soinut täysillä kaksi vuorokautta. Se herättää ajatuksia vanhan tädin kohtalosta. Rappuset lumessa hänelläkin.

Tavallisesti Keski-Ruotsissa ei sada lunta lokakuussa

Birgitta on tuonut huoneeseen kukkia
lasissa, hennon vaaleanvioletteja lunta
vasten, pieniä anemoneja, hyvin ohuet
terälehdet ja selvästi erottuvat suonet. Kaikki on ennallaan.
Mutta lumi yllätti meidät, tavallisesti Keski-Ruotsissa
ei sada lunta lokakuussa.
Me voimme erittäin huonosti, Andrei Arsenjevits!
Ehkä Te ette arvosta sitä, että kirjoitan näin.
Me olemme yksinäisiä. Me olemme väsyneitä.
Me olemme petollisia. Ja me kaipaamme vanhempiamme.
Seinän takaa kuuluu jatkuva mumina, hyönteisiä
törmää päin lasia, taasko kerran meitä halutaan ilkkua?
Me sairastumme, me unohdamme. Me alamme helposti itkeä.
Te tiedätte miten on. Te tiedätte miten me olemme. Te ette sitä
suvaitse. Teidän mielestänne saa jo riittää.
Mutta minä luulen että tämä korkealla sijaitseva laitos
puhuttelisi Teitä, kalkin viileä tuoksu, kellariholvit,
alumiinilta näyttävä järvenselkä, kellot. Pieni saari,
jonka nimi on Afrikka. Yläsävelet. Puolisävelet.
Jostakin täytyy aloittaa. Mutta voi olla,
ettei loppua ole, vain veden vaivaama metsä ja ruohosavu ja suot, Andrei Arsenjevits.

Tua Forsström, Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen, suom. Caj Westerberg, 1998 Jyväskylä